Villahuumaa
0
Tervetuloa mukaan tarinaan nimeltä Villahuumaa, jossa utuinen marraskuinen kuvaushetki, jämälankojen viimeiset henkäykset ja vuodelta 2014 peräisin oleva villapaita kohtaavat toisensa ja lopputulos on kaikkea muuta kuin suunniteltu. Tämä on kertomus siitä, kuinka oma asuni alkoi sataa taivaalta kuin neuleversioita itsestäni ja miksi epätarkat kuvat ovat joskus juuri se oikea suunta.
Villahuumaa, kun neuleprojekti päätti heittäytyä vapaaksi taiteeksi
Kuvittele: olet pukeutunut asuun, jonka paita on neulottu vuosien 2014 ja 2015 välillä, aikana, jolloin elämä oli ehkä hieman yksinkertaisempaa ja lanka tuntui riittävän kaikkeen. Sitten, lähes kymmenen vuotta myöhemmin, päätät jatkaa projektia ja lisäät siihen housut. Jämälangoista tietenkin, koska miksi ostaa uutta, kun villapaitasi historiaa voi jatkaa myös jaloissasi?
Housut valmistuvat täsmälleen neljästä jäljelle jääneestä kerästä. Mukaan ujuttautuu myös eri lanka yläosaan ja vyötärölle, koska jämälankaprojektit elävät omilla säännöillään ja yleensä ne säännöt ovat jotakin ”nyt mennään sillä mitä on” -kaltaista.
Kun lopulta pukeudut kokovillaan, tajuat, että näytät siltä kuin henkilökohtainen sateenkaaresi olisi neulottu pehmeäksi, raidalliseksi kokonaisuudeksi. Ainoa puuttuva elementti on täydellinen somekuva.
Ja sitten se hetki koittaa.
Kun kuvaussää oli sitä mitä Suomi tarjoaa: harmaa, utuinen ja arvaamaton. Sateen jälkeen on raikkaan utuista, ja läpinäkyvä sateenvarjo antaa juuri sopivan kontrastin. Olet valmis säihkymään mutta kamera ei.
Kuvat ovat epätarkkoja. Ei sillä tavalla pehmeitä kuin muotilehden editointi, vaan sellaista ”oliko linssi huurussa vai oliko kuvaajalla kiire kahville?” -epätarkkuutta. Jokaisessa ruudussa liike venyy, kasvot hymyilevät mutta pikselit hyppivät kuin villasukat jäisellä laiturilla.
Mutta tässä vaiheessa tapahtuu jotakin odottamatonta.
Epätarkkuuden ja utuisen marraskuun välimaastosta alkaa syntyä tarina. Ensimmäinen epäselvä kuva näyttää siltä kuin sinusta olisi tullut lämminhenkinen hahmo lasten sadusta. Toinen näyttää siltä kuin pinkki ja harmaa joukkio pieniä neuleminäversioita tanssisi ympärilläsi. Kolmas… no, kolmannessa et ole varma, oletko sinä vai pehmeä aikamatka neulevuoteen 2014.
Ja siinä kohtaa tajuan: nämä eivät ole epäonnistuneita kuvia. Nämä ovat Villahuumaa-energiaa parhaimmillaan.
Jämälankaprojekti, joka alkoi villapaitana ja päättyi levitoiviksi pikkuminuiksi
On ihan totta, että jämälankaprojektit eivät koskaan pääty siihen, mihin niiden kuvittelee päättyvän. Tässä tapauksessa se ei päättynyt housuihin, vaan siihen, että kuviin alkoi ilmestyä ilmassa leijuvia miniversioita, jotka näyttävät raitavillan lähettiläiltä.
Ne ovat kuin pieniä neulehaltijoita, jotka tarkistavat, että:
- Jämälanka on käytetty loppuun
- Kerät ovat löytäneet paikkansa
- Projektista on tullut yhtä sekava, lämmin ja rakas kuin kaikki edellisetkin
Ja uskokaa pois, nämä kuvat huusivat tarinaa. Sellaista tarinaa, jossa epätarkkuus on ominaisuus eikä ongelma. Sellaista, jossa neuleprojekti päättää ottaa vallan ja kirjaimellisesti leijua ympärilläsi.
Täydellisyys on yliarvostettua, villa ei
Vaikka kuvat eivät ole teknisesti täydellisiä, ne ovat täynnä lämpöä ja huumoria ja juuri siksi ne sopivat täydellisesti tähän hetkeen. Villahuumaa ei ole vain asu tai jämälankaprojekti. Se on fiilis. Se on marraskuun hymy. Se on se hetki, kun naurat epäonnistuneille kuville ja huomaat, että niistä tulikin tarina.
Jos täydelliset somekuvat ovat se, mitä haet, odota aurinkoista päivää. Mutta jos etsit persoonallisuutta, omaa ääntäsi ja vähän taikaa, jätä epätarkkuus elämään.
Kutsun sen jatkossa virallisesti: Villahuumaa, neuleiden taikaa ja kuvien kaunista kaaosta.
P.s Olen aikanaan ostanut kilon tätä lankaa ja tuossa alempana on linkkejä, joista näet kuinka paljon tästä yhdestä kilosta on tullut valmiita vaatteita. Nyt on kaikki kerät tehty.
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Sunnuntain lämmin hetki
Sunnuntain lämmin hetki syntyy joskus vahingossa, hetkestä, joka tuntuu pysähtyvän. Kevyttoppatakki, jonka ompelin aikanaan epävarmana, on nyt se, johon kietoudun joka aamu. Neulepuku, jonka ostin Kalifornian matkaa varten, ja kierrätyskeskuksen huivi luovat tarinan, jossa pienet yksityiskohdat muuttuvat suuriksi.
Tämä vaatekaappipäiväkirjan sivu on kuin lämmin halaus, kuin sunnuntain tuuli Jätkäsaaren rannassa.
Sunnuntain lämmin hetki
On sunnuntai, vielä aamu, sellainen pehmeä, harmaa ja hiljainen, jolloin meri hengittää omaan tahtiinsa. Tuuli ei huuda, se kuiskaa. Jätkäsaaren laiturit ovat kosteita ja ilma on täynnä suolaa ja rauhaa. Minä ja Söpö olemme lähteneet pienelle kävelylle, ennen kuin kaupunki herää kunnolla. Hän istuu kivellä, minä nojaan tuuleen ja molemmat olemme omalla tavallamme läsnä.
TAKKI, JOKA ODOTTI AIKAANSA
Päälläni on kevyttoppatakki, jonka tein itse muutama vuosi sitten. Ompelin sen eräänä talvena, kun olin kyllästynyt valmiisiin takkeihin. Se tuntui silloin vieraalta, ehkä vähän kömpelöltäkin. Sävy ei ollut ihan oikea, leikkaus jäi mietityttämään, ja ajattelin sen olevan taas yksi niistä vaatteista, joita ei koskaan tule käytettyä.
Mutta niin vain kävi, se, mihin en koskaan oikein rakastunut, on nyt lempitakkini. Ehkä se on se tarina, joka tekee siitä rakkaan. Tai aika. Kankaassa on ompelun jälkiä, hieman epätäydellisyyttä, mutta juuri siksi se tuntuu elävältä. Takki on lämmin, mutta ei raskas. Se on kuin halaus, jonka antaa joku, joka tuntee sinut hyvin, ei liian tiukasti, ei liian kevyesti. Juuri oikein.
Huivi, joka on nähnyt monta elämää
Kaulaani kietaisin tänään huivin, joka löytyi Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta. Se on kulunut, mutta pehmeä kuin uni. Sen hapsut ovat rispaantuneet, mutta ne tuntuvat tarinoilta: jokainen säie on ehkä joskus ollut osa toista elämää, toista tarinaa.
Rakastan ajatusta, että jokin vanha löytää uuden merkityksen. Että lämpö voi kiertää ihmiseltä toiselle, kuin hiljainen lahja, joka ei koskaan lopu. Huivi on kuin pieni muistutus siitä, ettei kaiken tarvitse olla uutta ollakseen kaunista, joskus paras on jo valmiina, odottamassa toista mahdollisuutta.
SÖPÖ JA MERI
Alhaalla laineet lyövät rantaan. Söpö katsoo horisonttiin, häntä hieman koholla, kuin miettien, mitä meri tänään kertoo. Hän on ollut elämässäni niin pitkään, että hänen askeleensa ovat kuin minun omani. Kun meri hengittää, hän kuuntelee. Kun minä pysähdyn, hänkin pysähtyy. Tässä hetkessä on jotakin täydellisen tavallista ja silti sanoin kuvaamatonta.
Söpö istuu kivellä kuin miettien, onko syksy jo täällä kokonaan vai vieläkö tuuli kantaa kesän viimeisiä rippeitä. Hänen turkkinsa hulmuaa tuulessa, ja minä mietin, miten paljon pienessä koirassa voi olla rauhaa.
Neulepuku, joka kantaa tarinaa
Neulepuku, jonka puin tänään takin alle, on oma pieni tarinansa. Ostin sen Suomesta, ennen Kalifornian matkaa, pitkää lentoa varten. Ajattelin silloin, että lennolla täytyy olla jotakin pehmeää, lämmintä ja silti kaunista vaate, jossa voi olla yhtä aikaa kotonaan ja matkalla.
Se on juuri sellainen: neulos on napakka mutta hellä, sävy luonnollinen, ja siinä on jotakin ajattoman lohdullista. Siitä tuli osa matkaa, osa hetkiä, osa muistoja. Nyt se kulkee mukana täälläkin, suomalaisessa syystuulessa, ja muistuttaa siitä, että parhaat vaatteet eivät ole trendejä varten, ne ovat elämistä varten.
OMPELUN ÄÄNET MIELESSÄNI
Tämä sunnuntai tuntuu pysähtyneeltä, mutta silti täynnä liikettä. Pilvet kulkevat hitaasti, meri värähtelee, ja jossain kauempana kuuluu lokin huuto. Minä vedän takin kauluksen tiukemmin kiinni ja tunnen sen painon.
En enää mieti, onko tämä vaate täydellinen, se on osa minua, ja ehkä siksi se vihdoin tuntuu oikealta. Muistan, kun ompelin sen: kangasrapinan, ensimmäisen tikkauksen, ja sen hetken, kun ompelin napit paikoilleen. Kuinka pienistä asioista syntyy jotain, mikä kestää vuosia.
En tehnyt sitä täydelliseksi, mutta tein sen itselleni. Ja ehkä siksi se on nyt niin täydellinen kuin olla voi.
Hetki, joka jää
Kun kävelen takaisin päin, huomaan Söpön kääntävän katseensa minuun, ja siinä hetkessä on kaikki, mitä tarvitsen. Tuuli tarttuu huivin hapsuihin ja saa ne tanssimaan. Tuntuu kuin maailma olisi vähän pehmeämpi, kuin kaikki olisi juuri tässä.
Sunnuntain lämmin hetki ei aina synny suurista asioista. Se voi olla takin paino olkapäällä, pienen koiran katse, tai se tunne, kun huomaa rakastuneensa johonkin, mitä ei ennen ymmärtänyt.
Tämä on vaatekaappipäiväkirjan sivu, jota ei ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta juuri siksi se on todellinen. Se on kuin meri tänään: tyyni pinnalta, mutta täynnä tarinoita pohjassa. Ja minä, huivini, takkini ja Söpö, me vain kuljemme sen rannalla, hiljaa ja onnellisina.
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: