Sunnuntain lämmin hetki
0
Sunnuntain lämmin hetki syntyy joskus vahingossa, hetkestä, joka tuntuu pysähtyvän. Kevyttoppatakki, jonka ompelin aikanaan epävarmana, on nyt se, johon kietoudun joka aamu. Neulepuku, jonka ostin Kalifornian matkaa varten, ja kierrätyskeskuksen huivi luovat tarinan, jossa pienet yksityiskohdat muuttuvat suuriksi.
Tämä vaatekaappipäiväkirjan sivu on kuin lämmin halaus, kuin sunnuntain tuuli Jätkäsaaren rannassa.
Sunnuntain lämmin hetki
On sunnuntai, vielä aamu, sellainen pehmeä, harmaa ja hiljainen, jolloin meri hengittää omaan tahtiinsa. Tuuli ei huuda, se kuiskaa. Jätkäsaaren laiturit ovat kosteita ja ilma on täynnä suolaa ja rauhaa. Minä ja Söpö olemme lähteneet pienelle kävelylle, ennen kuin kaupunki herää kunnolla. Hän istuu kivellä, minä nojaan tuuleen ja molemmat olemme omalla tavallamme läsnä.
TAKKI, JOKA ODOTTI AIKAANSA
Päälläni on kevyttoppatakki, jonka tein itse muutama vuosi sitten. Ompelin sen eräänä talvena, kun olin kyllästynyt valmiisiin takkeihin. Se tuntui silloin vieraalta, ehkä vähän kömpelöltäkin. Sävy ei ollut ihan oikea, leikkaus jäi mietityttämään, ja ajattelin sen olevan taas yksi niistä vaatteista, joita ei koskaan tule käytettyä.
Mutta niin vain kävi, se, mihin en koskaan oikein rakastunut, on nyt lempitakkini. Ehkä se on se tarina, joka tekee siitä rakkaan. Tai aika. Kankaassa on ompelun jälkiä, hieman epätäydellisyyttä, mutta juuri siksi se tuntuu elävältä. Takki on lämmin, mutta ei raskas. Se on kuin halaus, jonka antaa joku, joka tuntee sinut hyvin, ei liian tiukasti, ei liian kevyesti. Juuri oikein.
Huivi, joka on nähnyt monta elämää
Kaulaani kietaisin tänään huivin, joka löytyi Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta. Se on kulunut, mutta pehmeä kuin uni. Sen hapsut ovat rispaantuneet, mutta ne tuntuvat tarinoilta: jokainen säie on ehkä joskus ollut osa toista elämää, toista tarinaa.
Rakastan ajatusta, että jokin vanha löytää uuden merkityksen. Että lämpö voi kiertää ihmiseltä toiselle, kuin hiljainen lahja, joka ei koskaan lopu. Huivi on kuin pieni muistutus siitä, ettei kaiken tarvitse olla uutta ollakseen kaunista, joskus paras on jo valmiina, odottamassa toista mahdollisuutta.
SÖPÖ JA MERI
Alhaalla laineet lyövät rantaan. Söpö katsoo horisonttiin, häntä hieman koholla, kuin miettien, mitä meri tänään kertoo. Hän on ollut elämässäni niin pitkään, että hänen askeleensa ovat kuin minun omani. Kun meri hengittää, hän kuuntelee. Kun minä pysähdyn, hänkin pysähtyy. Tässä hetkessä on jotakin täydellisen tavallista ja silti sanoin kuvaamatonta.
Söpö istuu kivellä kuin miettien, onko syksy jo täällä kokonaan vai vieläkö tuuli kantaa kesän viimeisiä rippeitä. Hänen turkkinsa hulmuaa tuulessa, ja minä mietin, miten paljon pienessä koirassa voi olla rauhaa.
Neulepuku, joka kantaa tarinaa
Neulepuku, jonka puin tänään takin alle, on oma pieni tarinansa. Ostin sen Suomesta, ennen Kalifornian matkaa, pitkää lentoa varten. Ajattelin silloin, että lennolla täytyy olla jotakin pehmeää, lämmintä ja silti kaunista vaate, jossa voi olla yhtä aikaa kotonaan ja matkalla.
Se on juuri sellainen: neulos on napakka mutta hellä, sävy luonnollinen, ja siinä on jotakin ajattoman lohdullista. Siitä tuli osa matkaa, osa hetkiä, osa muistoja. Nyt se kulkee mukana täälläkin, suomalaisessa syystuulessa, ja muistuttaa siitä, että parhaat vaatteet eivät ole trendejä varten, ne ovat elämistä varten.
OMPELUN ÄÄNET MIELESSÄNI
Tämä sunnuntai tuntuu pysähtyneeltä, mutta silti täynnä liikettä. Pilvet kulkevat hitaasti, meri värähtelee, ja jossain kauempana kuuluu lokin huuto. Minä vedän takin kauluksen tiukemmin kiinni ja tunnen sen painon.
En enää mieti, onko tämä vaate täydellinen, se on osa minua, ja ehkä siksi se vihdoin tuntuu oikealta. Muistan, kun ompelin sen: kangasrapinan, ensimmäisen tikkauksen, ja sen hetken, kun ompelin napit paikoilleen. Kuinka pienistä asioista syntyy jotain, mikä kestää vuosia.
En tehnyt sitä täydelliseksi, mutta tein sen itselleni. Ja ehkä siksi se on nyt niin täydellinen kuin olla voi.
Hetki, joka jää
Kun kävelen takaisin päin, huomaan Söpön kääntävän katseensa minuun, ja siinä hetkessä on kaikki, mitä tarvitsen. Tuuli tarttuu huivin hapsuihin ja saa ne tanssimaan. Tuntuu kuin maailma olisi vähän pehmeämpi, kuin kaikki olisi juuri tässä.
Sunnuntain lämmin hetki ei aina synny suurista asioista. Se voi olla takin paino olkapäällä, pienen koiran katse, tai se tunne, kun huomaa rakastuneensa johonkin, mitä ei ennen ymmärtänyt.
Tämä on vaatekaappipäiväkirjan sivu, jota ei ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta juuri siksi se on todellinen. Se on kuin meri tänään: tyyni pinnalta, mutta täynnä tarinoita pohjassa. Ja minä, huivini, takkini ja Söpö, me vain kuljemme sen rannalla, hiljaa ja onnellisina.
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Vastuullisuus on uusi turhamaisuus
Aika, jolloin vastuullisuus oli arvo, on ohi. Nyt se on tarra, tunniste ja itsekoristelun väline. Vastuullisuus on uusi turhamaisuus, joka kimaltaa kauniisti valossa mutta ei välttämättä muuta mitään. Ehkä todellinen vastuullisuus ei näytä miltään, eikä varsinkaan siltä, mitä siitä halutaan näyttää.
Vastuullisuus on uusi turhamaisuus
Vastuullisuudesta on tullut uusi luksus. Sitä ei enää mitata teoissa vaan estetiikassa, siinä, miltä näyttää, kun on “parempi ihminen”. Kulutamme vähemmän, mutta postaukset näyttävät silti harkituilta. Meillä on vastuullisia vaatteita, vastuullisia valintoja, vastuullisia lomia ja vastuullisia tunteita. Kaikki oikein kauniisti kehystettynä luonnonvalossa.
Onko se pahaa? Ei tietenkään. Kauniit asiat voivat olla totta. Mutta on myös totta, että vastuullisuus on muuttunut muotisanaksi, jonka ympärille on rakennettu kokonainen tunne-ekonomia. Me myymme ja ostamme hyvyyttä, kuten ennen myytiin ylellisyyttä.
- Kun ennen haaveiltiin merkkilaukusta, nyt haaveillaan eettisestä merkkilaukusta.
- Kun ennen kuvattiin täydellinen latte, nyt kuvataan täydellinen “kierrätysmuki”.
- Symbolit vaihtuivat, mutta tarve näyttää jotakin säilyi.
Takki leikkuujätteestä. Ei kampanjaa, ei slogania, vain vaate, joka syntyi tarpeesta, ei trendistä.
Hyvän ihmisen estetiikka
Vastuullisuus ei ole enää vain valinta, se on estetiikka. Se näkyy sävyissä, materiaaleissa, jopa valon suunnassa. Pellavanharmaa on uusi kullanhohto, ja “minimalistinen elämä” on uusi status.
Mutta kuten kaikki estetiikat, myös tämä on valikoiva. Se suosii niitä, joilla on varaa valita. Niitä, jotka voivat ostaa aikaa, hiljaisuutta ja käsityötä. Vastuullisuus on muuttunut eräänlaiseksi moraaliseksi pääomaksi, tavalla, jota kukaan ei oikein uskalla sanoa ääneen. Ei siksi, että tarkoitus olisi huono. Vaan siksi, että hyvääkin voi kaupallistaa, jos sen ympärille rakennetaan tarina, joka myy.
Performatiivinen eettisyys
Nykymaailmassa mikään ei ole totta ennen kuin se on jaettu. Siksi myös hyvyydestä on tullut esitys. Vastuullisuudesta puhutaan kuin se olisi uusi identiteetti, mutta mitä tapahtuu, kun tekojen sijaan jää vain tarina? On helppo olla vastuullinen, kun joku näkee. On vaikeampi olla vastuullinen, kun kukaan ei huomaa.
Ehkä juuri siinä piilee tämän ajan paradoksi: haluamme olla hyviä, mutta pelkäämme olla näkymättömiä. Haluamme muuttaa maailmaa, mutta emme kestä, jos kukaan ei taputa.
Harmaa alue
Totuus ei ole musta eikä valkoinen. Moni, joka poseeraa pellavamekossaan ja puhuu kierrätyksestä, tekee sen aidosti, koska välittää. Moni, joka ei sano sanaakaan ilmastosta, tekee ehkä hiljaisesti enemmän kuin ne, jotka huutavat siitä koviten.
On olemassa valtava harmaa alue, jossa ihmiset tekevät parhaansa, epäonnistuvat, yrittävät uudelleen ja elävät. Se ei ole trendikästä eikä helposti jaettavaa, mutta se on todellisempaa kuin mikään hashtag.
Ehkä vastuullisuuden todellinen muoto ei ole näkyvä. Ehkä se on päätös ostaa vähemmän ilman että siitä tulee tarinaa. Ehkä se on tapa katsoa maailmaa ja ihmisiä niin, ettei kaikkia tekoja mitata kuvina tai poliittisina lausuntoina.
VASTUU ILMAN OTSIKKOA
Jos vastuullisuudesta on tullut uusi turhamaisuus, se ei tarkoita, että vastuullisuus itsessään olisi tyhjä sana. Se tarkoittaa, että olemme kadottaneet sen hiljaisen ytimen, sen jossa hyvyys ei ole brändi vaan tapa olla olemassa. On helppo sanoa, että kulutus on pahasta.
Paljon vaikeampaa on tunnustaa, että haluamme silti kauneutta, ja että kauneus maksaa aina jonkin hinnan. Mutta ehkä juuri tämä rehellisyys on ensimmäinen askel kohti aitoa vastuuta.
- Ei täydellisyyttä, vaan tietoisuutta.
- Ei brändiä, vaan ihmisyyttä.
- Ei turhamaisuutta, vaan hiljaisuutta tekojen takana.
Vastuullisuus ei katoa, jos sen ympäriltä riisutaan kiiltokuvapinta. Se voi muuttua jälleen joksikin aidoksi, vaatimattomaksi ja vaikeaksi. Joksikin, mitä ei tarvitse nimetä, koska se vain on.
Jos vastuullisuus on uusi turhamaisuus, ehkä paras tapa olla vastuullinen on kieltäytyä tekemästä siitä omaa kruunuaan. Ehkä kaikkein radikaalein teko on olla sanomatta mitään ja silti elää niin kuin uskoo.
Rentoa viikonloppua!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: