Päiväni villissä arjen viidakossa
0
Päiväni villissä arjen viidakossa ei ollut mikään tavallinen kotipäivä, vaan se muistutti enemmänkin hengästyttävää seikkailua, jossa jokainen hetki kätki sisäänsä uusia haasteita, vaaroja ja yllätyksiä. Yhdellä hetkellä olin muinaisen kaavan vartija ompelukoneen äärellä, seuraavalla sukelsin Netflixin synkkään some-maailmaan, ja pian huomasin taistelevani pyykkivuoren kanssa, joka jäi lopulta voittajaksi. Tämä on kertomus yhdestä tavallisesta, mutta kuitenkin aivan uskomattoman villistä päivästäni.
Päiväni villissä arjen viidakossa
AAMU: kAAVAN SALATTU VOIMA
Aurinko nousi, mutta minun maailmassani se ei ollut rauhallinen aamuhetki kahvikupin kanssa. Ei, tänään olin enemmänkin tutkimusmatkailija, joka löysi käsiinsä muinaisen aarteen, SY: 10 matchande nyckelplagg till modegarderoben -kirjan. Sen sivujen väliin oli kätketty salaperäinen kaava, jonka avulla voisi ommella täydellisen paidan.
Kuin arkeologi, joka varoen harjaa hiekan pois artefaktin pinnalta, minä silittelin kaavapaperia ja asetuin ompelukoneen ääreen. Jokainen pisto oli kuin vaarallinen hyppy rotkon yli, jokainen lanka kuin köysi, joka saattoi katketa milloin tahansa. Mutta minä jatkoin. Sormet tanssivat ompelukoneen tahdissa, ja lopulta, kuin aarrekammion ovi olisi avautunut, uusi paita seisoi edessäni. Se ei ollut vain paita. Se oli portti uuteen syksyyn, avain muodin viidakossa selviämiseen.
Päivä: Netflixin varjojen temppeli
Kun paita oli valmis, uskalsin hengähtää. Mutta kuten kaikissa suurissa seikkailuissa, rauha ei kestänyt kauan. Television ruudulla odotti seuraava haaste: “Lapsitähdet ja synkkä some”.
Astuin tarinan mukana varjojen temppeliin, jossa entiset lapsitähdet kertoivat elämästään, tarinoita, jotka olivat täynnä kirkkaita valoja, mutta myös syviä varjoja. Kuin seikkailija, joka pitää lyhtyä kädessään pimeässä luolassa, minä katselin ja kuuntelin. Some, tuo modernin maailman viidakko, osoitti jälleen voimansa. Jokainen tarina oli varoitusmerkki, kaiverrettu seinään kuin muinainen kirjoitus: tämä maailma voi nostaa sinut korkeuksiin, mutta se voi myös niellä sinut pimeyteen.
Seikkailu ei päättynyt, vaan alkoi uusi taistelu aarteesta
ILTAPÄIVÄ: NEULONNAN KADONNUT AARRE
Kun Netflixin varjot jäivät taakse, uusi seikkailu odotti, tällä kertaa lankojen ja puikkojen viidakossa. Edessäni oli uusi neuleprojekti syksyyn.
Lankakerät olivat kuin värikkäitä jalokiviä, jotka oli kaivettava esiin ja muovattava joksikin suuremmaksi. Jokainen silmukka oli kuin arvoituksen pala, ja vain kärsivällisyys saattoi johdattaa minut oikeaan ratkaisuun. Tunsin olevani moderni Indiana Jones, mutta piiskan sijaan aseinani olivat pyöröpuikot ja pehmeä villa.
Neule eteni kuin salakäytävässä kulkeminen, hitaasti, mutta varmasti, ja jokainen kerros vei lähemmäksi lopullista aarretta: lämpöä, lohtua ja kauneutta syksyn viileisiin iltoihin.
Ilta: Heseruuan juhlapöytä ja arjen taistelut
Seikkailut eivät päättyneet iltaan. Kotona odotti uusi haaste: mies ja poika olivat kipeinä, joten päivän sankari sai hoitaa myös ruokapuolen. Mutta mitäpä seikkailija ei tekisi?
Pöytä koristeltiin Heseruualla, ja vaikka se ei ollut viidakon tuoretta riistaa tai kultaisen temppelin juhla-ateria, siinä oli oma voiton makunsa. Jokainen valmis paketti oli kuin pelastuslautta, joka ilmestyi paikalle juuri ennen kuin upotus olisi tapahtunut.
Silti arjen viidakossa ei voi voittaa kaikkea. Pyykkivuori jäi pesemättä. Se oli kuin muinainen hirviö, joka jäi piiloon varjoihin, odottamaan seuraavaa päivää. Mutta seikkailuissa on aina jatko-osa ja niin on myös tässä tarinassa.
YÖ: SANKARIN LEPO
Kun seikkailu oli ohi, sankari sai lopulta laskea päänsä tyynyyn. Päivä oli ollut täynnä haasteita, mutta jokainen niistä oli voitettu tavalla tai toisella. Uusi paita seisoi ylpeänä kuin trofee, Netflix oli antanut opetuksen varjojen vaarasta, neule kasvoi kuin vihreä verso kiven kolossa, ja Heseruuan pöytä oli selättänyt nälän.
Pyykkivuori sai jäädä huomiseen, sillä jokaisella seikkailijalla on oikeus lepoon ennen seuraavaa koitosta.
Tarinan loppu
Päiväni villissä arjen viidakossa todistaa sen, että tavallinenkin päivä voi olla täynnä seikkailua, kun siihen suhtautuu kuin Indiana Jones. Kaikki arjen hetket, niin ompelukoneen hurina, Netflixin varjot, neuleen silmukat kuin Hesaruuan pikaratkaisut, muodostavat tarinan, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.
Seikkailu ei aina löydy viidakosta tai pyramidien uumenista. Joskus se löytyy ihan vain kodista, jossa unohtunut pyykkikone ja valmisruoka tekevät päivästä yhtä jännittävän kuin mikä tahansa suuri aarteenetsintä.
Näin tarina pääsee siihen pisteeseen, että on aika sanoa heipat jokapäiväiselle postaamiselle ja palata arkeen myös blogin kanssa. Jatkossa siis postauksia jälleen kolme kertaa viikossa (pe, la ja su).
Rentoa päivää kaikille!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Viimeinen lomaviikko: epäonnistumisen juhlaa
Viimeinen lomaviikko: epäonnistumisen juhlaa alkaa nyt ja voin jo etukäteen sanoa, että tästä tulee yksi elämäni suurimmista epäsaavutuksista. Hyvällä tavalla. Tai ainakin vähän ironisesti. ”Rätti ja lumppu” -projekti ei ole edennyt milliäkään, kangaspino ei ole kokenut muuta kuin passiivista ilmankosteutta, ja ompelukoneeni vaikuttaa loukkaantuneen, koska en ole edes katsonut siihen päin.
Viimeinen lomaviikko: epäonnistumisen juhlaa
Mutta ei hätää. Koska ennen tätä kaikkea, ennen makaamista, ennen ompelusyyllisyyttä, ennen viimeisen viikon odottavaa tuskaa, olin Puolassa. Ja ei missä tahansa Puolassa, vaan Zakopanessa. Ja siitä tulikin koko loman pelastus.
Zakopane, vuoristohengailua ilman vastuuta
Vihdoinkin sain kunnolla aikaa tutustua tähän vuoristoiseen taikaiseen kylään, joka on kuin suoraan vanhasta satukirjasta. Talot näyttävät käsin veistetyiltä piparkakkutaloilta, ihmiset kävelevät hitaasti ja maisemat ovat niin epätodellisen kauniita, että alkoi melkein ärsyttää. Että miksei tätä ollut ennen. Että olen käyttänyt niin monta kesää projekteihin ja suorittamiseen, kun olisin voinut olla täällä, katsomassa, miten vuoret lepäilevät täysin ilman syyllisyyttä.
Zakopane opetti minulle, että myös suunnitelmat voivat levätä. Ja että joskus paras aikaansaannos on hyvä kuva kuivuvista pyykeistä vuorta vasten.
”Rätti ja lumppu”, myyttinen projekti, jota ei koskaan ollutkaan
Loman alussa kirjoitin listan asioista, jotka halusin tehdä. Listan kärjessä: ”Rätti ja lumppu” -projekti. Tarkoitus oli ommella, tuunata, dokumentoida, ehkä julkaista pieni sarja blogipostauksia. Ja tottakai kuvittaa se kaikella visuaalisella ihanuudella: pitsiä, karheita pellavia, vähän kierrätyshenkistä dramatiikkaa.
Nyt tilanne on se, että koko projekti on yhtä tyhjä kuin ompelukoneen lankarulla. Ja tiedättekö mitä? Alan olla ok sen kanssa. Kangaspino nököttää paikallaan, lamppu odottaa muodonmuutosta ja minä makaan. Ja välillä selailen vanhoja kuvia Zakopanesta ja mietin, pitäisikö vain vaihtaa koko blogin suunta ”Makaa kuin vuori” -teemaan.
Makaan, siis olen ja ehkä järjestelen napit
Rehellisyyden nimissä tämä viimeinen lomaviikko tuskin tuo mukanaan suurta luovaa läpimurtoa. En aio yrittää väkisin tehdä jotakin vain siksi, että ehtisin ”vielä lomalla”. Olen saanut aikaan aivan tarpeeksi: olen levännyt. Olen tuijottanut kattoon. Olen syönyt suoraan hillopurkista. Ja eikö sekin ole jo jonkinlaista kapinaa tätä ikuisen tehokkuuden kulttuuria vastaan?
Jos ihan villiksi heittäydyn, voin ehkä järjestellä nappipurkkini värin mukaan. Tai lajitella nauhat pituuden mukaan, jos alkaa tuntua siltä, että elämässä pitää olla jotain hallinnassa.
FOMO soittaa, mutta en vastaa
Sosiaalinen media tietenkin kuiskii, että kaikki muut tekevät. Kaikki ompelevat nyt. Kaikki ovat mökillä, remontoivat, säilövät, käyvät festareilla ja saavat aikaan jotain suurta ja merkityksellistä. Minä en tee mitään. Ja se saa minut välillä tuntemaan pientä FOMOa, Fear Of Missing Outia, sitä pelkoa että jään paitsi jostain oleellisesta.
Mutta juuri silloin muistutan itselleni: olin Zakopanessa. Hengitin vuoristoilmaa ja söin täydellisiä pierogeja. Olin elossa. Ja ehkä juuri se, ettei tee mitään erityistä, tekee tilaa sille, mikä on oikeasti tärkeää.
Viimeisen lomaviikon manifesto
En tee suurta suunnitelmaa tälle viikolle. Jos ompelen, ompelen. Jos en, en. Mutta en aio enää hävetä lepäämistä, en pyydellä anteeksi väsymystä, en selitellä kangaspinon hiljaisuutta.
”Rätti ja lumppu” elää, vaikka ei liikahdakaan. Se on muistutus luovuudesta, joka ei tarvitse suorittamista. Se on toivo siitä, että joskus vielä teen, ja että juuri nyt – on ihan hyvä olla tekemättä.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: