Elämäntapahihhulointi – mitä se on
2
Elämäntapahihhulointi. Sana, joka kuulostaa vähän naurettavalta, vähän ärsyttävältä ja silti osuu pelottavan lähelle totuutta. Me kaikki tiedämme tyypin: se joka on löytänyt jonkun tavan elää ja tekee siitä melkein uskonnon. Ja jos olen ihan rehellinen, se tyyppi olen usein minä itse.
Elämäntapahihhulointi – mitä se on ja miksi tunnustan olevani syyllinen
Mutta mitä elämäntapahihhulointi oikeastaan on? Ja miksi koen, että se näkyy arjessani ihan joka päivä?
Kun elämäntavasta tulee identiteetti
Elämäntapahihhulointi on sitä, että valinnat eivät ole enää vain valintoja. Ne ovat kannanottoja. Identiteettiä. Tarinaa, jota kerromme itsestämme muille ja ehkä eniten itsellemme.
Se voi olla:
- second hand -elämä
- slow fashion ja käsityön puolustaminen
- luonnonvalo, vintage-sävyt ja harkittu estetiikka
- kävelyt meren äärellä Jätkäsaaressa
- kahvi oikeasta kupista, oikeassa hetkessä
- se ajatus, että kaikella pitää olla merkitys
Kun alat huomata, että et vain tee näitä asioita, vaan olet näitä asioita, ollaan jo aika syvällä hihhuloinnin ytimessä.
Minun tapani hihhuloida
Minun elämäntapahihhulointini ei ole täydellisyyttä. Se on ennemmin pakkomielle tunnelmaan. Haluan, että arki tuntuu joltain. Että siinä on estetiikkaa, tarinaa ja hitunen romantiikkaa, vaikka tiskialtaassa olisi likaisia astioita ja päällä vanha neuletakki.
Se näkyy esimerkiksi näin:
Valitsen mieluummin käytetyn vaatteen, jossa on historiaa, kuin uuden ja hajuttoman. Rakastan vaatteita, jotka eivät ole “järkeviä”, mutta tuntuvat omilta, vähän kapinallisia, vähän romanttisia. Kuvaan, kirjoitan ja rakennan ympärilleni maailmaa, joka näyttää VillaNannalta, koska se on minun tapani jäsentää todellisuutta.
En halua vain pukeutua, haluan kertoa tarinaa sillä, mitä puen päälleni. Tiedän, että tämä voi kuulostaa itsekkäältä tai jopa höpsöltä. Mutta minulle se on tapa pysyä kiinni siinä, kuka olen.
Hyvä hihhulointi vs. haitallinen hihhulointi
Elämäntapahihhulointi ei ole automaattisesti huono asia. Ongelma syntyy silloin, kun:
- alkaa kokea itsensä paremmaksi kuin muut
- tuomitsee toisten valinnat
- stressaantuu, jos ei pysty elämään “oppien” mukaan
- unohtaa joustavuuden ja ilon
Hyvä hihhulointi taas:
- antaa merkitystä arkeen
- auttaa tekemään itselle tärkeitä valintoja
- tuo iloa, inspiraatiota ja luovuutta
- rohkaisee elämään omannäköisesti
Minulle tärkein mittari on tämä:
- Lisääkö tämä elämääni vapautta vai kaventaako se sitä?
Jos vastaus on vapaus, hihhuloidaan vaan.
Miksi me kaipaamme jotain, mihin hihhuloida? Ehkä elämäntapahihhulointi kertoo pohjimmiltaan siitä, että maailma on kaoottinen. On sotaa, kriisejä, epävarmuutta ja jatkuvaa ärsyketulvaa. Jokin oma, hallittava tapa elää tuo turvaa.
Kun päätän: “Minä elän näin”, luon itselleni pienen saarekkeen, jossa asiat ovat ainakin hetken järjessä. Se voi olla vaatteita. Ruokaa. Liikuntaa. Estetiikkaa. Arvoja. Tai kaikkia yhtä aikaa.
Tunnustan: olen elämäntapahihhuli
Olen elämäntapahihhuli, koska:
- välitän liikaa vaatteiden tarinoista
- näen kauneutta arjen pienissä rituaaleissa
- rakennan blogin ympärille kokonaisen maailman
- uskon, että estetiikka ei ole pinnallisuutta vaan tapa selviytyä
En väitä, että tämä on ainoa oikea tapa elää. Väitän vain, että tämä on minun tapani. Ja ehkä juuri siksi haluan puhua siitä ääneen. Että elämäntapahihhulointi ei olisi pelkkä pilkkanimi, vaan rohkeutta sanoa:
Minä haluan elämältäni enemmän kuin vain selviytymistä. Entä sinä?
Ehkä sinäkin hihhuloit jollain:
- treenillä
- sisustuksella
- uralla
- perhe-elämällä
- ekologisuudella
- minimalismilla
tai sillä, että et hihhuloi millään Ja sekin on ihan okei. Kunhan muistat, että elämäntapa on parhaimmillaan työkalu, ei häkki.
Ihanaa viikonloppua!
Seuraa minua:
Ikä vapauttaa, maanantait muuttuvat vihdoin
Ikä vapauttaa, maanantait muuttuvat vihdoin on postaus siitä, miten ikääntyminen antaa rohkeuden aloittaa viikon aivan eri tavalla kuin ennen. Kirjoitan viidestä asiasta, joita en enää tee maanantaisin, asioista, jotka ennen sitoivat, syyllistivät ja pienensivät. Kun oppii päästämään irti muovikulttuurin paineista ja työelämän ikärasismista, maanantaista tulee kevyt eikä raskas. Tämä on tekstisi, jos et halua enää elää jonkun muun ehdoilla.
Ikä vapauttaa, maanantait muuttuvat vihdoin
En aloita viikkoa syyllistymällä ulkonäöstäni
- Nuorempana maanantai oli inventaario: mitä pitäisi korjata? Mitä peittää? Nyt en enää alita itseäni peilin edessä. Olen ollut nuorempi ja olen ollut siloisempi, mutta en ollut silloin itsevarmempi. Nyt 50+ ikäisenä en aloita uutta viikkoa pyytämällä anteeksi ikääni tai kasvojani. Ikä ei ole ongelma. Ikä on todiste elämästä.
En tee töitä miellyttääkseni ketään
- Maanantait olivat ennen “ole tehokas, älä aiheuta ongelmia” -päiviä. Ei enää. Ikä opettaa, että työelämässä kokemus on valttia, vaikka koko muovikulttuuri yrittää väittää muuta. Jos työpaikalla tai yhteistyössä ei nähdä elämänkokemuksen arvoa, se ei ole minun ongelmani. Se on työnantajan moka, ja empaattisesti sanottuna: heidän tappionsa.
En yritä näyttää nuoremmalta kuin olen
- Maanantait olivat ennen uusi projekti: uusi viikko, uusi minä, uusi peitevoide, uudet odotukset. Nyt ymmärrän, että muovikulttuuri elää siitä, että naiset uskovat olevansa aina “melkein riittäviä”. En enää leiki mukana. En aloita viikkoa silottelemalla kaikkea aidosta pois. Jos rypyt kertovat tarinan, hyvä se tarkoittaa, että olen elänyt.
En aloita viikkoa hiljaisena
- Aiemmin maanantai oli päivä, jolloin “ei sovi olla hankala”. Silloin piti olla joustava, kiltti, neutraali. Nyt maa ei kaadu, vaikka sanon suoraan mielipiteeni. Ikääntyminen on antanut rohkeuden: jos joku kokee mielipiteeni uhkaavaksi, se kertoo enemmän hänen epävarmuudestaan kuin minun suorapuheisuudestani. Maanantaisin en enää istu hiljaa, kun jokin asia on väärin. Olen oman elämäni äänessä, en taustalla.
En suorita “ryhtiliikettä” tai aloita sotasuunnitelmaa
Aikaisemmin maanantai oli ryhtiliike: detox, liikunta, säästöt, uusi minä, raivaus, järjestys, tavoitteet. Eikä mitään niistä kestänyt keskiviikkoa pidemmälle. Ikä on tuonut sen lempeyden, jota nuorena piti heikkoutena. En tee maanantaista maratonia. En aloita viikkoa itseni kurittamisella. Aloitan sen sillä, mitä oikeasti tarvitsen: rauhalla, rytmillä ja sillä tahdilla, joka on realistinen, ei Instagramin template.
ikä ei vie voimaa, se palauttaa sen
Ikääntyminen ei ole alamäki vaan vapautus. Se ottaa pois turhat, jättää jäljelle olennaisen ja antaa rohkeuden elää juuri sitä elämää, joka oikeasti tuntuu omalta. Maanantai ei ole aloittelijoille. Se on niille, jotka uskaltavat aloittaa viikon omilla ehdoillaan ja ikä antaa juuri sen rohkeuden.
Mahtavaa maanataita kaikille!
Seuraa minua: