Peiliselfiet, tuo ikuinen kompastus
0
On olemassa yksi kuvauksen laji, joka saa minut edelleen miettimään, miksi ihmeessä ryhdyn siihen ja joka kummittelee nytkin piilotettuna tähän kappaleeseen: Peiliselfiet, tuo ikuinen kompastus. En ole koskaan ollut erityisen taitava kameran kanssa, ja peilin kautta kuvaaminen tuntuu siltä kuin yrittäisi kirjoittaa nimensä vasemmalla kädellä silmät kiinni ja lattia keikkuen. Silti, jostain ihmisen sisäisestä pakosta, ehkä lajin jatkumisen kannalta tarpeellisesta omakuvavaistosta näitä tulee räpsittyä enemmän kuin kehtaan myöntää.
Peiliselfiet, tuo ikuinen kompastus
Miksi peiliselfiet ovat meille niin tärkeitä… ja yhtä aikaa turhauttavia? Peiliselfieissä on jotain perin juurevaa ja samalla raivostuttavan vaikeaa. Ne ovat visuaalinen versio siitä, kun yrität lähteä ovesta ulos kahvikuppi kädessä ja takki jää ovenkahvaan: yrität tehdä jotain yksinkertaista, mutta universumi päättää antaa pikku tönäisyn.
Olen yrittänyt hallita kulmia, valoa ja ilmeitä. Lopputuloksena olen useimmiten saanut vain kuvan, jossa näytän siltä kuin olisin eksynyt Ikean peiliosastolle ja yrittänyt ottaa passikuvaa väärään aikaan. Ja silti niitä syntyy. Ehkä juuri siksi, että haasteessa on omanlaisensa vetovoima: jos onnistun edes kerran, maailma tuntuu hetken järjestyksessä olevalta.
Kuinka peiliselfie (muka) otetaan oikein?
Ohjeet ovat kaikkialla: “Pidä peili puhtaana”, “Tarkista tausta”, “Käännä vartaloa hieman”, “Älä pidä puhelinta keskellä naamaa”. Kuulostaa kauniilta paperilla, mutta käytännössä muistuttaa koreografiaa, jonka joku keksi juostessaan alamäkeen sukkasillaan.
- Peili on aina likainen juuri silloin, kun et jaksa pestä sitä.
- Taustalla on pyykkikori, joka ei ollut siinä vielä aamulla.
- Valo tulee väärästä suunnasta, ja näytät joko vahapalalta tai savustetulta.
- Puhelin on tietenkin keskellä naamaa, koska missä muussakaan käsi lepää luonnollisesti?
Toisin sanoen: ammattilaisten vinkit ovat oikein hyviä, mutta todellisessa elämässä peiliselfiet syntyvät kaaoksen reunalla ja juuri siksi ne ovat niin inhimillisiä.
Miksi peiliselfie nostaa tunteita?
Peiliselfie on julma peili (kirjaimellisesti). Se kertoo sinulle kaiken, mitä et ehkä halua nähdä: oma asento, ilme, todellinen pituus, takana roikkuva viisi vuotta vanha kylpytakki… Ja silti jokin sisäinen ääni sanoo, että olisi hyvä saada yksi kuva päivän asusta ihan vaan nopeasti.
No, nopeasti muuttuu helposti kahdeksaksi minuutiksi, kolmeksikymmeneksi kuvaksi ja yhdeksi kysymykseksi: “Miksi näytän tältä?” Peiliselfie on pieni identiteettishokki, jonka jokainen meistä kohtaa omalla tavallaan.
Entä jos peiliselfie onkin… vapauttava?
Tässä tulee provosoiva ajatus: ehkä peiliselfiet ovat hyviä juuri siksi, että ne eivät ole täydellisiä. Ehkä niissä näkyy se todellinen, epäsymmetrinen, hieman laahaava arki. Ehkä ne ovat valokuvien vastine sisäiselle irvistelylle, lyhyt hetki, jolloin ei jaksa teeskennellä olevansa slick ja viimeistelty.
Ja kun siihen suhtautuu itseironisesti, peli muuttuu. Yhtäkkiä se hölmö peiliselfie ei olekaan virhe, vaan dokumentti siitä, että olet elossa, vähän väsynyt, vähän tyytyväinen, vähän kummallinen. Ihminen, siis.
kyllä, minä otan niitä jatkossakin
Vaikka tunnen itseni puoliksi sirkustirehtööriksi joka kerta kun yritän saada kuvan, tiedän, että seuraavakin peiliselfie tulee. Se on pieni taistelu omaa itsekritiikkiä vastaan ja hiljainen nyökkäys sille, että elämä on joskus epämääräistä mutta ihan hauskaa. Ja jos kuva epäonnistuu? Ei se haittaa. Aina voi yrittää uudelleen tai olla yrittämättä ja nauraa itselleen. Molemmat toimivat. Peiliselfiet ovat kompastus, mutta ehkä juuri siksi niissä on jotain lohdullisen rehellistä.
Mukavaa päivää kaikille!
Seuraa minua:
Hormonihelvetti Deluxe
Tervetuloa vaihdevuosien villiin maailmaan, jossa keho päättää siirtyä omalle taajuudelleen, hiki virtaa kuin kesäfestareilla ja mieli tekee puolessa tunnissa kierroksen epätoivosta nerouteen. Tämä on hormonihelvetti Deluxe. Tässä ei ole kyse mistään pienestä taitekohdasta. Tämä on KOKONAISVALTAINEN UUDELLEENOHJAUS. Ja kyllä, aion kertoa tästä kaikesta suoraan ja ilman suodattimia.
Hormonihelvetti Deluxe
Olen 53 ja kirjaimellisesti liekeissä!
Ensi keskiviikkona täytän 53. Se on ihana, kunnioitettava ja aivan helvetin kuuma ikä. Ja tarkoitan nyt kirjaimellisesti kuuma. En ehkä ole enää se parikymppinen, joka sai ravintolan tarjoilijat kompuroimaan pöytiä päin, mutta minä olen nykyään sellainen sisäinen Bioheat-järjestelmä, joka herättää koko talon ilman että avaan suutani. Mieheni kysyi eilen: ”Voitaisko harkita lattialämmitystä?” Sanoin: ”Minä olen lattialämmitys.”
Vaihdevuodet ovat kuin olisit saanut uuden supervoiman, jota et koskaan pyytänyt. Koko keho muuttuu, ja kaikki tapahtuu ilman käyttöohjeita.
Vartalo kuin taiteilijan luonnoskirja
Muistan kun joskus kaikki pysyi paikallaan. Nyt vartaloni on ottanut käyttöönsä liikkuvat hiekkadyynit ominaisuuden.
- Siirrän lantion tänne, vyötärö katoaa.
- Hengitän syvään, rinnat päättävät mennä etelään.
- Venytän varpaita, reidet ilmoittavat, että ne haluavat nyt osallistua kaikkeen.
Ja miksi kukaan ei kertonut, että iho muuttuu? Se ei ole enää se sileä, kevyesti kiiltävä kesäpäivän ihonhoitomainos. Ei. Tämä on lantionkangasmaisen arvokasta antiikkia, joka saattaa yhtäkkiä päättää kuivua juuri korvan taakse. Juuri siihen. Niin kuin keho testaisi: “Huomaako se tämän?” Kyllä. Kyllä minä huomaan.
Hikoilu, se uusi harrastus
Jos joku vielä kysyy, “Miltä kuumat aallot tuntuvat?” niin vastaan: Kuvittele, että istut rauhallisesti, ehkä juot kahvia. Kaikki on hyvin. Jopa kivaa. Sitten yhtäkkiä, joku avaa helvetin portit. Ei asteittain. Ei lempeästi. Vaan WHOOSH, OLET AURINKO! Ja sitten viidessä sekunnissa: Hytisen kuin olisin seisonut 6 tuntia avannossa. Vaihdevuodet ovat pohjimmiltaan äärisään henkilökohtainen meteorologinen simulaattori.
Mieli? Ai sekin mukana? Kyllä. Valitettavasti kyllä. Yhtenä hetkenä: “Elämä on kaunista. Minä olen viisas. Minä olen nainen ja voimakas.” 10 minuuttia myöhemmin: “Jos joku laittaa tuon kulhonsa väärään kaappiin vielä kerran, minä muutan Lappiin ja alan poronhoitajaksi. Yksin.” Tunteet eivät ole holtittomia. Ne ovat intohimolla dramatisoituja.
Ja tiedättekö mitä? Minä rakastan tätä. Tämä on minun aikani. Minä olen nainen, jonka ei enää tarvitse miettiä, mitä joku ajattelee. Minä olen ajatus.
Ulkonäkö ja sitten se todellisuus
On huvittavaa seurata maailmaa, jossa parikymppiset naiset puhuvat “ikääntymisen merkkien hidastamisesta.” Suloiset pikkukullat. Ei teitä vielä ikäännytä edes huoneilma.
Kun täytät 53:
- Hiukset päättävät elää fraktaalikaarevia todellisuuksia.
- Silmäluomet sanovat: “Painovoima ja minä olemme nyt yhdessä.”
- Leuka-alue miettii, olisiko toinen leuka kivempi kuin yksi.
Mutta tiedätkö? Se, mikä menetetään kimmoisuudessa, korvautuu karismalla ja sisäisellä päättäväisyydellä, joka voisi siirtää vuoria. Minä olen nainen, jolle ei selitetä. Minä olen nainen, joka selittää muille.
Seksuaalisuus, vahva, villi ja ihan tuurilla
Vaihdevuodet eivät tapa seksuaalisuutta. Ne muokkaavat sen uudelleen. Joskus se on kuin villihevonen. Joskus se on… no, hevonen, joka päätti mennä nukkumaan kesken kaiken. Ja se on ok. Emme ole enää niitä, jotka ajattelevat: “Laitanko valot? Entä vaihdanko lakanat?” Ei. Me olemme niitä, jotka sanovat: “Jos minä hikoilen, kaikki hikoilee. Se on yhteinen kokemus.”
Tämä ei ole kriisi. Tämä on päivitys. Minussa ei ole mitään vialla. Sinussakaan ei ole. Tämä on elämän level up. Minä olen 53. Minä olen villi, viisas, tulinen ja täysin hallitsematon sääilmiö. Ja jos joku ei jaksa tätä energiaa? Ovi on siinä. Ja minä lämmittelen sitäkin.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: