Meidän seuraava seikkailu
4
Meidän seuraava seikkailu: linja-autolla mysteeriin. Täytyy myöntää, että nyt vähän jännittää, tai ei oikeastaan vähänkään…Mutta näillä mennään, itse halusin kunnon seikkailua ja sen nyt myös saan.
Meidän seuraava seikkailu: linja-autolla mysteeriin
Pian alkaa matka, joka ei ala lentokentän vilinästä, vaan pehmeästi, hitaasti, 25 tuntia kestävällä linja-automatkalla. Kun bussi kaartaa pois tutuilta kaduilta ja kohti yötä, tiedän, että arki jää taakse. Eväät on pakattu, villasukat mukana, ja mukana kulkee seikkailun nälkä. Tämä ei ole vain matka toiseen paikkaan, tämä on sukellus johonkin salattuun. Kuin vanha kartta, jonka kulmat ovat kuluneet ja reunassa lukee: ”tuntematon odottaa sinua.”
Vaellus vuorten syliin
Heti ensimmäisinä päivinä meitä odottaa vaellus, josta olen kuullut vain tarinoita. Kapea polku johtaa ylös vuoristoon, metsien halki, kivien yli, purojen sivuitse. Polku nousee yhä ylemmäs, kunnes viimein, pitkän nousun jälkeen, avautuu näkymä, josta moni vain haaveilee: kirkas, tyyni järvi, jonka pinnasta heijastuvat jylhät huiput. Vesi on kylmää, ilma ohutta ja hiljaisuus syvä. Olen jo nyt varma, että siinä hetkessä pysähdyn, en vain fyysisesti, vaan sisäisesti. Kamera saa levätä, sillä mikään ei voi vangita sitä tunnetta, kun seisoo niin lähellä taivasta.
*****
Savun tuoksua ja suolaisia aarteita
Me myös suuntaamme hieman eri tavalla korkeuksiin. Eikä tällä kertaa tarvitse kavuta, pääsemme ylös keveämmin, kuin vuoriston oma salaisuus kuljettaisi meidät ylös pilvien tasolle. Siellä meitä odottavat puumajat, savupiiput ja tuoksu, joka lupaa unohtumattomia makuja. Paikalliset juustot, joista osa savustetaan vuosisataisella menetelmällä, odottavat meitä puisissa kojuissa. Niitä tarjoillaan lämpiminä, juuri valmistettuina, ehkä jopa pienen lusikallisen karhunvatukkahilloa kaveriksi.
Olen odottanut tätä hetkeä, en pelkästään makujen vuoksi, vaan siksi, että se tuo mukanaan jotain muuta: yhteyden. Juustossa, joka on kypsytetty vuoristossa, on pala maisemaa, pala historiaa. Se kertoo tarinan, joka ei tarvitse sanoja.
Pysähtymisen päivä
Yksi päivistä jää vapaaksi. Siihen mahtuu harhailua ilman karttaa, kahvikuppi aurinkoisella terassilla, ehkä pieni kirja laukussa ja istuskelua hetki kivisellä portaalla. Ehkä istumme ylhäällä, jalat riippuen laakson yllä, katselemme pilviä jotka lipuvat huipuilta alas, ja annamme ajatusten soljua kuin purot alas rinteitä.
Sitten saapuu juna ja uusi jakso
Viikon jälkeen hyppäämme junaan. Kiskojen kolina ja hitaasti vaihtuvat maisemat tuovat mukanaan rauhan, jollaista en ole kokenut pitkään aikaan. Juna kuljettaa meidät paikkaan, joka on jo valmiiksi tuttu. Se on kaupunki, jossa kadut eivät ole vain katuja ne ovat tarinoiden säilöjä. Siellä kuljen kivikaduilla, joiden varrella kynttilöin valaistut kahvilat kutsuvat pysähtymään. Aamuisin kävelen joenrantaa pitkin, katselen veden heijastuksia ja annan rytmin hidastua. Ehkä pysähdyn pieneen putiikkiin tai istahdan aukiolle, missä musiikki soi vaimeasti.
Hyggeä, historiaa ja hiljaisuutta
Tässä kaupungissa ei tarvitse suorittaa mitään. Riittää, että on läsnä. Se on paikka, jossa vanha ja uusi kulkevat käsi kädessä. Voin jo kuvitella, miten istun kivitalon varjossa, teekuppi kädessä, ja katselen ohikulkijoita, sellaisella tavalla, joka tuntuu siltä kuin olisi ollut siinä aina.
Reppu keveänä, sydän uteliaana
Pian pakkaan mukaani vain tarpeellisen: hyvät kengät, lämpimän neuleen, muistivihon ja avoimen mielen. Se riittää. Loput löydän matkalla. Ja ehkä, jos oikein hiljaa kuuntelen, löydän myös palan itseäni jostain kivimuurin raosta, vanhasta porttikongista tai höyryävästä juustonpalasta vuoristossa.
Nautinnollista päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
villasukat jalassa ja sielu täynnä tarinoita
Takaisin kotona, villasukat jalassa ja sielu täynnä tarinoita. Kotiinpaluu ei ole vain fyysinen matka, se on siirtymä sielussa. Matkalla olin kuin simpukka, joka oli vähän auki, vähän eksyksissä, mutta nyt, nyt sulkeudun rauhaan. Ja kaikki alkoi siitä hetkestä, kun aurinko laski.
villasukat jalassa ja sielu täynnä tarinoita
Koti. Se tuoksuu omalta, vaikka on ollut hetken poissa. Siellä kengät löytävät tiensä eteisen kulmaan, villasukat solahtavat jalkaan kuin vanhat ystävät ja kahvinkeitin tervehtii kotoisalla hyrinällään. Palasin juuri matkalta, reissulta, joka jätti jalanjälkiä sydämeen, mutta teki samalla tilaa sille kaikkein tärkeimmälle: kodin syleilylle. Voi että, miten hyvältä tuntui avata tuttu ovi. Hetken jo mietin, oliko aika pysähtynyt täällä. Kuin kukaan ei olisi liikkunutkaan. Mutta sitten huomasin: pieni hämähäkinseitti ikkunan nurkassa, postipino pöydällä ja laventeli parvekkeella riutuneena.
Koti oli odottanut minua, vähän sameasilmäisenä, vähän loukkaantuneena, mutta kuitenkin uskollisesti. Istuin sängylle ja huokaisin. Tiedätkö sen huokauksen, joka lähtee varpaista ja nousee solisluihin asti? Se on kotiinpaluun huokaus. Ei siksi, että matka olisi ollut huono. Vaan siksi, että koti, se on turvasatama, jonka huomaa vasta, kun on ollut siitä hetken irti.
Asu kuin matkan metafora
Tässä hetkessä, kotona, en voisi olla tyytyväisempi valitsemaani asuun. Matkalta palatessa ei kaipaa mitään kiristävää tai kimaltelevaa. Haluan pehmeitä linjoja ja muistoja, jotka tuntuvat iholla.
- Ylläni on Luhdan vanha takki, jonka löysin Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta. Kyllä, kuulit oikein, ilmaisosasto. Siellä se roikkui kuin unohdettu aarre, ja nyt se on uskollinen reissukumppanini sateessa, tuulessa ja lentokenttien kylmyydessä. Se takki on nähnyt enemmän kuin moni ihminen, ja silti se jaksaa suojata.
- Mekkoni on UFFilta, vähän kulahtanut, mutta juuri sopivan leikkisä. Sellainen, jonka helma hulmahtaa kevyesti, kun askeleet käyvät raskaiksi. Se muistuttaa minua siitä, että kauneus ei ole uutta, vaan tarinallista.
- Ja kengät? Ne ovat Crocsit. Kyllä, ne kamalat ja ihanat, ergonomiset ja esteettisesti kyseenalaiset kumikengät, joita voi rakastaa vain täysillä tai ei ollenkaan. Ne olivat pelastukseni, kun matkalaukun vetoketju hajosi, juna oli myöhässä ja kantapäät huusivat hoosiannaa. Kotona ne odottivat eteisen nurkassa kuin vanhat rakastajat, vähän kuluneet, mutta yhä täydelliset.
Koti on tunne, ei rakennus
Matkalla kohtaa monia ihmisiä, maisemia, hetkiä. Mutta koti on tunne, joka kulkee mukana. Se on se hiljainen kaipuu tuttuihin nurkkiin, kahvikupin lämpöön ja siihen tapaan, miten valo lankeaa juuri oikeassa kulmassa keittiönpöydälle aamulla. Paluumatkalla satoi. Sellainen hiljainen, tasainen sade, joka ei huuda, mutta kertoo, että nyt on aika pysähtyä. Se kasteli takin hartiat ja sai silmät kostumaan, osin säästä, osin liikutuksesta. Kotiin paluu on kuin sulkisi luvun kirjasta. Se ei tarkoita, että tarina päättyy, mutta se kääntää sivua. Koti kertoo: olet taas täällä. Saat hengittää, saat levätä. Ja ehkä pian jo haaveilla seuraavasta matkasta.
Yksi askel kerrallaan takaisin omaan rytmiin. Kotiovella pysähdyin. Mietin, keitä kaikkia olin matkalla kohdannut. Mitä olin jättänyt taakseni, mitä tuonut mukanani. Tiedätkö sen tunteen, kun käsi painaa ovenkahvaa ja ilmassa on hetken hiljaisuus? Siinä kohtaa kaikki muuttuu. Olet vielä matkustaja, mutta kun avaat oven, sinusta tulee taas sinä. Koti ei kysy, missä olet ollut. Se kysyy, kuinka voit. Se antaa sinun pudottaa laukun eteiseen ja istua alas. Se tarjoaa hiljaisuuden, joka ei ole tyhjää, vaan täyttä läsnäoloa. Se antaa luvan olla. Koti on se paikka, jossa kyyneleet saa päästää ilman selityksiä, ja jossa nauru kantaa keittiön kautta olohuoneeseen.
Kotiinpaluu on rituaali. Se alkaa auringonlaskusta ja päättyy villasukkiin. Se ei tapahdu yhdellä ovenavauksella, vaan pieninä hetkinä: kun laitat veden kiehumaan, kun haet postit, kun levität mekon tuolille ja ajattelet “tässä minä taas olen”. Ja ehkä juuri siksi kotiinpaluu on niin pyhä. Se ei vaadi juhlia, mutta se ansaitsee ne.
Mukavaa päivää!
Seuraa minua: