Pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti
8
Pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti, siihen heräsin hyvin nukutun yön jälkeen. On aamu, joka tuntuu unelta, mutta samalla kovin todelliselta. Herään siihen, että pitsiverhon läpi siivilöityvä valo osuu kasvoihin, ja huone, jossa olemme, narisee kuin vanha tarina. Meidän pieni vinttihuone Willa Lelujassa on suunnilleen kotiparvekkeemme kokoinen, mutta siinä on enemmän henkeä kuin monessa hotellisviitissä yhteensä. Kaikki täällä on vähän vinoa, vähän kulunutta, ja juuri siksi täydellistä.
Pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti
Avaan ikkunan, ja ensimmäinen asia jonka näen, on vuori, jonka huipulla seisoo 15 metriä korkea rautaristi. Se näyttää siltä kuin katsoisi kylää ja meitä kaikkia vähän lempeän tuomitsevasti. Ja samalla jostain alempaa, aivan Willa Lelujan takapihalta, kuuluu ääniä, joita ei ihan heti osaisi yhdistää vuoristokaupunkiin: lampaita ja lehmiä. Siinä ne seisovat kuin mitään erikoista ei olisi. Määkiminen ja ammunta sekoittuvat varisten keskusteluun. Heräämme hymyssä suin. Ja samalla, huomaamattamme, syntyy tämän päivän otsikko: pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti.
Aamiaiseksi mieheni teki meille jotain yksinkertaista: tuoreita sämpylöitä, voita, kurkkua ja hilloa. Kahvi tuoksuu vanhan keittiönurkkauksen pienessä kattilassa. Emme puhu paljon, vain istumme ja katsomme ulos. Vuoristoilma puhaltaa sisään raollaan olevasta ikkunasta ja tekee leivän päällä olevasta voista vähän kovaa. Täydellistä.
Gubałówka: turistirysä ja ristiriitoja
Tänään päätimme heittäytyä siihen, mitä Zakopane tarjoaa: turistin elämään, rehellisesti ja ilman ironiaa. Otamme funikulaarin kohti Gubałówkaa, vuorenhuippua, jonne kulkee kaikki ja jonne kaikki myös jäävät vähän jumiin. Nousemme hitaasti kohti huippua, ja ylhäällä meitä tervehtivät rivit myyntikojuja. On villahattuja, aurinkolaseja, puukkoja, kiinakrääsää, tekonahkaa ja halpoja magneetteja. Värit huutavat, kojut kilpailevat huomiosta, ja jossain välissä on myös niitä aarteita: käsintehtyjä villatakkeja, puisia kulhoja ja nahkatöitä, joiden hinta tuntuu äkkiseltään suolaiselta. Mutta toisaalta, niin on myös niiden tekeminen.
Keskustelemme pitkään siitä, mikä on oikein. On helppoa kotisohvalta käsin sanoa, että ostetaan vain eettistä, mutta entä täällä? Kun tietää, että moni elää juuri näistä sesongeista ja siitä, mitä matkailija jättää jälkeensä tai ei jätä. Lopulta ostamme minulle huivin ja mies valitsee magneetiin jääkaapinoveen. Ei mitään suurta, mutta valittuna ajatuksella.
Rasvaista ruokaa ja ylösalaisin todellisuutta
Ruokailu tapahtuu isossa, näyttävässä ravintolassa Gubałówkan huipulla. Paikka näyttää ulkoa hienolta, mutta sisältä tulee lähinnä mieleen kouluruokalan ja lentokentän yhdistelmä. Lista on unelias ja ruoka… no, se on lämmin. Rasvainen, hieman väsynyt ja aivan liian suolainen. Mutta näkymä! Se pelastaa kaiken. Vuoret aukeavat edessämme suurina ja hiljaisina. Otamme hetken hiljaisuuden ja päätämme antaa ruoalle anteeksi.
Matkalla takaisin alas osumme rakennukseen, joka näyttää vitsiltä. Ja onkin. Se on ylösalaisin talo, Dom Do Góry Nogami. Kävelemme sisään, ja koko maailma kääntyy ylösalaisin. Sänky on katossa, keittiö roikkuu ilmassa ja lattiassa ei ole mitään järkeä. Horjun hetken, nauran ääneen. ”Tämä on vähän niin kuin koko tämä päivä,” sanon. ”Kaikki näyttää tutulta, mutta mikään ei ole paikoillaan.” Kävellessäni väärinpäin olevia portaita alas päätän, että turistina oleminen saa joskus olla myös sekavaa ja kepeää.
Piirretty muisto ja pala minusta
Kävelemme vielä Krupówki-kadulla, Zakopanen vilkkaimmalla reitillä. Joka kulmassa joku laulaa, joku tanssii, joku myy jotain. Yhtäkkiä huomaan vanhemman miehen, joka piirtää hiilellä nopeita muotokuvia. Hänen töissään on jotain jotain pysähtynyttä ja vilpitöntä. Ilmeitä, jotka eivät ole vain kopioita, vaan tulkintoja.
Istun alas. Hän tarkastelee minua hetken, ei sano mitään. Sitten alkaa piirtää. Katson kun hiili liikkuu paperilla, ja hetken ajan tuntuu, kuin olisin näkyvä jollain uudella tavalla. Lopputulos on hassu, pehmeä, hieman liioiteltu ja samalla juuri oikea. Otan piirroksen mukaan. En tiedä, ripustanko sen seinälle. Mutta tiedän, että se säilyy.
Illan hiljaisuus ja huomenen odotus
Kun palaamme takaisin Willa Lelujan vinttihuoneeseen, kaikki tuntuu taas oikealta. Sänky on kova, lattia narisee, risti näkyy ikkunasta, ja lampaat määkii jälleen takapihalla. Me olemme väsyneitä, mutta täynnä. Täynnä värejä, ääniä, hulluja yksityiskohtia ja pieniä pysähdyksiä, jotka yhdessä muodostavat jotain suurempaa.
Tämä ei ollut täydellinen päivä mutta se oli todellinen päivä. Ja joskus se riittää. Tai oikeastaan, se on juuri se, mitä matkalla kannattaa etsiä. Niinpä, juuri ennen nukahtamista, ajattelen uudelleen päivän nimeä: Pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti. Ja määkinä taustalla.
Ihanaa päivää kaikille!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Vessakriisi juna ja Zakopanen jäätelö
Vessakriisi, juna ja Zakopanen jäätelö, kuulostaako seikkailulta? Niin se olikin, mutta ei aivan sillä tavalla kuin olin kuvitellut. Matkan oli määrä olla rauhallinen linja-automatka Tallinnasta Zakopaneen, läpi Baltian ja Puolan, mutta todellisuus oli kaikkea muuta: kastumista, pahoinvointia, täyteen ahdetun ykkösluokan junavaunun tuskaa, ja lopulta riemua yhdessä jäätelöpallossa. Tämä on tarina, joka on kirjoitettu märissä sukissa ja kuivalla huumorilla. Tervetuloa mukaan!
Vessakriisi, juna ja Zakopanen jäätelö
Yhden naisen näytelmä siitä, kuinka ei-niin-suunniteltu matka Tallinna–Zakopane voi yllättää… vatsaa myöten.
MATKA KOHTI JÄÄTELÖÄ
– yhden naisen näytelmä neljässä näytöksessä ja yhdessä rankkasateessa –
Kirjoittanut: Villananna
Näytös 0,5 : Märkiä matkalaukkuja ja valuvia sukkia (Tallinnan satama, tihkusade muuttuu hiljalleen vaakasuoraksi kaatosateeksi)
- MINÄ: Itsepäisesti: ”Se on vain puolitoista kilometriä. Eihän me nyt taksia oteta!”
- MIES: Vielä toiveikkaana: ”Kävely tekee hyvää ennen istumista. Raitis ilma ja kaikkea.”
(10 minuuttia myöhemmin olemme läpimärkiä. Sukkani lätisevät kengissä. Takki ei pidä vettä. Lämpimät vaatteet vettyvät kuin matkalaukkuun unohtunut villasukka. Tallinnan kadut näyttävät entistä harmaammilta. Kun näemme linja-autoaseman, se hohtaa kuin keidas.)
Näytös I: Suuri Seikkailu Alkaa (Tallinnan linja-autoasema, odotushuoneessa tuoksuu märkä villapaita ja ylikypsä kahvi)
- MINÄ: Huokaisee: ”Jos tää mun huivi haisee enää pahemmalta, se kävelee ulos itse.”
- MIES: Tarkistaa aikataulun: ”Kohta mennään. Tunnin päästä olemme jo Latvian puolella.”
KAIUTIN
Kylmällä koneäänellä: ”Lähtö portilta kolme. Matka Tallinna–Zakopane alkaa nyt.”
(Nousu bussiin. Penkit ovat siedettävät. Viltti, korvatulpat, hengähdys. Matka voi alkaa… hetkeksi.)
Näytös II: Liettuan rajalla kadotettu ihmisarvo (Keskiyö, jossain Liettuan rajalla, linja-auto keinuu kuin pahoinvoiva laiva)
- MINÄ: Vatsaa pidellen: ”Se laivalla syöty leipä… se on nyt vihollinen.”
- VESSANPÖNTTÖ: Metallisen julmana: ”Me tapaamme taas. Ota aikaa.”
- MINÄ: Nyyhkien: ”En enää halua tätä elämää. Enkä tätä linja-autoa. En ainakaan sen vessaa.”
- MIES: Lempeästi: ”Jaksatko Varsovaan asti?”
- MINÄ: Päättäväisesti: ”En astu enää yhteenkään bussiin. Haluan junaan. Junassa voi seisoa, halata käytävää ja hengittää uutta ilmaa.”
Näytös III: Ensiluokkainen kaaos (Varsovan juna-asema, aamu sarastaa, silmät ovat punaiset ja sielu kireä kuin vetoketju väärässä kolossa)
- MIES: Toiveikkaasti: ”Meillä on istumapaikat. Ensimmäisessä luokassa.”
- MINÄ: Toivo herää: ”Ykkösluokka? Oi kyllä. Hiljaisuus, teen tarjoilu, ehkä jopa pieni liina pöydällä.”
(Totuus lyö kasvoille ovella. Ensimmäinen luokka on tukossa. Ihmiset seisovat, reppuja joka paikassa, joku istuu meidän paikoillamme. Syntyy epäuskon hiljaisuus.)
- MINÄ: Järkyttyneenä: ”Tämä ei ole posliinikuppien paratiisi. Tämä on… käytävälabyrintti.”
- MIES: Yrittää puhua istujan kanssa. Turhaan.
ISTUJIEN MAMMA
- Jämäkästi, puolaksi: ”Täällä on vauva. Me ei siirrytä.”
(Lopulta saamme paikat. Puolikkaat. Polvi toisen kyljessä, kyynärpää poskessa. Junassa on lämmin, tukala ja äänekäs. Mutta meillä on istumapaikat. Ja paljon tahtoa selvitä.)
- MINÄ: Virnistää jo kuivasti: ”Tämä on ensiluokkaista… traumaattisesti.”
Näytös IV: Jäätelön Voima
(Zakopane, aurinko paistaa vuorten yllä, ilma on raikas ja kirkas)
- MINÄ: Katselee tötteröä varoen: ”Entä jos tämäkin kostautuu?”
- MIES: Kannustavasti: ”Yksi pallo. Pienin mahdollinen.”
(Hiljaisuus. Suullinen. Ei mitään tapahdu. Ei närästystä, ei mahalaukun protestia. Vain… maku.)
- MINÄ: Hymyillen, silmät kirkastuen: ”Se oli vain… jäätelö.”
(Toinen suullinen. Haitarimusiikki kantautuu torilta. Elämä on jälleen makeaa, ja sulamatonta.)
Loppusanat
Matka ei ollut sitä, mitä tilasin, mutta ehkä juuri siksi siitä tuli unohtumaton. Sade, vatsavaivat, ykkösluokan kaaos… ja silti: me pääsimme perille. Zakopanessa sain jäätelöni ja hetkeksi rauhan. Vinkki sinulle, joka harkitset bussimatkaa: ota mukaasi huumorintajua, varasukat ja junalippu, ykkösluokkaan, jos uskallat.
Rentoa lauantaita kaikille!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: