Vuorille pukeutunut tarina
0
Tässä hetkessä, tässä valossa, vuorille pukeutunut tarina kertoo enemmän kuin asusta. Se kertoo ystävyydestä ajan kanssa, hiljaisista valinnoista, ja vaatteista, joilla on sydän. Jokainen osa tätä asua kantaa muistoa, ja jokainen muisto on osa minun vaatekaappipäiväkirjaani.
Vuorille pukeutunut tarina
Ylläni hulmuaa valkoinen miesten kauluspaita, jonka löysin Helsingin Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta. Se oli siellä kuin odottamassa juuri minua. Paita on reilu, kauniisti ryppyinen ja laskeutuu olkapäille kuin lempeä kesätuuli. Se ei ole silitetty, eikä sen tarvitsekaan olla, juuri siinä huolettomuudessa piilee sen viehätys. Toinen olkapää paljaana se kuiskii tarinoita vapaudesta ja hetkessä elämisestä.
Vyötärölleni olen solminut toisen löytöni: luonnonvärisen, reilusti hapsutetun virkatun huivin. Se tuo kokonaisuuteen lämpöä ja tekstuuria, kuin muistutus käsityön rytmistä. Huivin virkatut kuviot ja boheemi ilme ovat kuin kerroksia kesäpäivästä, jotka voi kietoa ympärilleen.
Hiuksissa punainen bandana, ostettu Helsingin farkkuvarastomyynnistä, niin kuin kaikki bandanani. Se tuo asuun väriä ja pilkettä. Siinä on jotain tyttömäistä ja samalla jotain, joka viittaa vaeltavaan sieluun, siihen osaan minua, joka etsii maisemia ja tarinoita.
Vaatteet, jotka muistavat puolestani
Sandaalit ostin laivalta kesällä 2021, kun matkasimme Maarianhaminaan. Ne kantavat yhä mukanani tuon matkan suolaisen ilman, kannella otetut kuvat ja kikatukset. Paksupohjaisina ne antavat askelilleni rytmin, joka tuntuu vakaalta ja silti keveältä.
Mustat leggingsit ovat ainoa uutuus tässä kokonaisuudessa. Ne ovat kuin hiljainen tausta, joka korostaa kaiken muun elävyyttä. Ne istuvat napakasti, mutta antavat liikkumisen vapauden, kuin tukipilari tälle runolliselle siluetille.
Kainalossani kulkee valkoinen virkattu laukku, jonka olen itse tehnyt. Jokainen silmukka on virkattu iltateen ääressä, lankakerän lempeästi purkautuessa sormieni kautta tarinaksi. Laukku ei ole vain asuste, se on käsin kirjoitettu kirje itseltäni, muistutus siitä, että voin tehdä ja luoda, rakkaudella.
Tämä asu ei ole sattumaa. Se on ajassa kulkeva ystävä, hetki vuorten sylissä, tuulen hyväilemä muisto. Vuorille pukeutunut tarina ei jää pelkästään kuvaan, se elää mukanani vielä pitkään.
Aurinkoista päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti
Pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti, siihen heräsin hyvin nukutun yön jälkeen. On aamu, joka tuntuu unelta, mutta samalla kovin todelliselta. Herään siihen, että pitsiverhon läpi siivilöityvä valo osuu kasvoihin, ja huone, jossa olemme, narisee kuin vanha tarina. Meidän pieni vinttihuone Willa Lelujassa on suunnilleen kotiparvekkeemme kokoinen, mutta siinä on enemmän henkeä kuin monessa hotellisviitissä yhteensä. Kaikki täällä on vähän vinoa, vähän kulunutta, ja juuri siksi täydellistä.
Pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti
Avaan ikkunan, ja ensimmäinen asia jonka näen, on vuori, jonka huipulla seisoo 15 metriä korkea rautaristi. Se näyttää siltä kuin katsoisi kylää ja meitä kaikkia vähän lempeän tuomitsevasti. Ja samalla jostain alempaa, aivan Willa Lelujan takapihalta, kuuluu ääniä, joita ei ihan heti osaisi yhdistää vuoristokaupunkiin: lampaita ja lehmiä. Siinä ne seisovat kuin mitään erikoista ei olisi. Määkiminen ja ammunta sekoittuvat varisten keskusteluun. Heräämme hymyssä suin. Ja samalla, huomaamattamme, syntyy tämän päivän otsikko: pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti.
Aamiaiseksi mieheni teki meille jotain yksinkertaista: tuoreita sämpylöitä, voita, kurkkua ja hilloa. Kahvi tuoksuu vanhan keittiönurkkauksen pienessä kattilassa. Emme puhu paljon, vain istumme ja katsomme ulos. Vuoristoilma puhaltaa sisään raollaan olevasta ikkunasta ja tekee leivän päällä olevasta voista vähän kovaa. Täydellistä.
Gubałówka: turistirysä ja ristiriitoja
Tänään päätimme heittäytyä siihen, mitä Zakopane tarjoaa: turistin elämään, rehellisesti ja ilman ironiaa. Otamme funikulaarin kohti Gubałówkaa, vuorenhuippua, jonne kulkee kaikki ja jonne kaikki myös jäävät vähän jumiin. Nousemme hitaasti kohti huippua, ja ylhäällä meitä tervehtivät rivit myyntikojuja. On villahattuja, aurinkolaseja, puukkoja, kiinakrääsää, tekonahkaa ja halpoja magneetteja. Värit huutavat, kojut kilpailevat huomiosta, ja jossain välissä on myös niitä aarteita: käsintehtyjä villatakkeja, puisia kulhoja ja nahkatöitä, joiden hinta tuntuu äkkiseltään suolaiselta. Mutta toisaalta, niin on myös niiden tekeminen.
Keskustelemme pitkään siitä, mikä on oikein. On helppoa kotisohvalta käsin sanoa, että ostetaan vain eettistä, mutta entä täällä? Kun tietää, että moni elää juuri näistä sesongeista ja siitä, mitä matkailija jättää jälkeensä tai ei jätä. Lopulta ostamme minulle huivin ja mies valitsee magneetiin jääkaapinoveen. Ei mitään suurta, mutta valittuna ajatuksella.
Rasvaista ruokaa ja ylösalaisin todellisuutta
Ruokailu tapahtuu isossa, näyttävässä ravintolassa Gubałówkan huipulla. Paikka näyttää ulkoa hienolta, mutta sisältä tulee lähinnä mieleen kouluruokalan ja lentokentän yhdistelmä. Lista on unelias ja ruoka… no, se on lämmin. Rasvainen, hieman väsynyt ja aivan liian suolainen. Mutta näkymä! Se pelastaa kaiken. Vuoret aukeavat edessämme suurina ja hiljaisina. Otamme hetken hiljaisuuden ja päätämme antaa ruoalle anteeksi.
Matkalla takaisin alas osumme rakennukseen, joka näyttää vitsiltä. Ja onkin. Se on ylösalaisin talo, Dom Do Góry Nogami. Kävelemme sisään, ja koko maailma kääntyy ylösalaisin. Sänky on katossa, keittiö roikkuu ilmassa ja lattiassa ei ole mitään järkeä. Horjun hetken, nauran ääneen. ”Tämä on vähän niin kuin koko tämä päivä,” sanon. ”Kaikki näyttää tutulta, mutta mikään ei ole paikoillaan.” Kävellessäni väärinpäin olevia portaita alas päätän, että turistina oleminen saa joskus olla myös sekavaa ja kepeää.
Piirretty muisto ja pala minusta
Kävelemme vielä Krupówki-kadulla, Zakopanen vilkkaimmalla reitillä. Joka kulmassa joku laulaa, joku tanssii, joku myy jotain. Yhtäkkiä huomaan vanhemman miehen, joka piirtää hiilellä nopeita muotokuvia. Hänen töissään on jotain jotain pysähtynyttä ja vilpitöntä. Ilmeitä, jotka eivät ole vain kopioita, vaan tulkintoja.
Istun alas. Hän tarkastelee minua hetken, ei sano mitään. Sitten alkaa piirtää. Katson kun hiili liikkuu paperilla, ja hetken ajan tuntuu, kuin olisin näkyvä jollain uudella tavalla. Lopputulos on hassu, pehmeä, hieman liioiteltu ja samalla juuri oikea. Otan piirroksen mukaan. En tiedä, ripustanko sen seinälle. Mutta tiedän, että se säilyy.
Illan hiljaisuus ja huomenen odotus
Kun palaamme takaisin Willa Lelujan vinttihuoneeseen, kaikki tuntuu taas oikealta. Sänky on kova, lattia narisee, risti näkyy ikkunasta, ja lampaat määkii jälleen takapihalla. Me olemme väsyneitä, mutta täynnä. Täynnä värejä, ääniä, hulluja yksityiskohtia ja pieniä pysähdyksiä, jotka yhdessä muodostavat jotain suurempaa.
Tämä ei ollut täydellinen päivä mutta se oli todellinen päivä. Ja joskus se riittää. Tai oikeastaan, se on juuri se, mitä matkalla kannattaa etsiä. Niinpä, juuri ennen nukahtamista, ajattelen uudelleen päivän nimeä: Pörröinen aamu, puinen parveke, pilvinen risti. Ja määkinä taustalla.
Ihanaa päivää kaikille!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: