Tilkkuilu on vuoden 2026 käsityötekniikka
2
Oletteko jo kuulleet, että tilkkuilu on vuoden 2026 käsityötekniikka ja vihdoinkin maailma on valmis tälle sekasotkulle. Olen aina ajatellut, että kaunein käsityö syntyy silloin, kun säännöt unohtuvat ja kädet alkavat kulkea vaiston varassa. Kun leikkuujäte ei ole roskaa vaan lupa, ja kun täydellisyyden tavoittelu tuntuu lähinnä esteeltä luovuudelle. Ehkä siksi tuntui lähes kohtalonomaiselta, että tilkkuilu on valittu vuoden 2026 käsityötekniikaksi. Tämä ei ole vain trendi tai tekniikka, tämä on manifesti. Ja rehellisesti sanottuna: vihdoin.
Tilkkuilu on vuoden 2026 käsityötekniikka ja vihdoin maailma on valmis tälle sekasotkulle
Kun Taito-lehti kertoi, että Taitoliitto on valinnut tilkkuilun vuoden 2026 käsityötekniikaksi, nyökkäsin ääneen. En siksi, että tämä olisi minulle uutta vaan siksi, että tämä tuntuu myöhästyneeltä kunnianosoitukselta. Tilkkuilu on nimittäin ollut kaikkea sitä, mitä käsityön pitäisi olla jo pitkään: vapaata, sallivaa, luovaa ja röyhkeän materiaalitietoista.
Tilkkuilu ei ole tekniikka, se on lupa
Tilkkuilussa yhdistyvät perinne ja rajaton luovuus. Mutta VillaNannan maailmassa se tarkoittaa ennen kaikkea vapautta olla tekemättä mitään “oikein”. Ei mittoja millintarkasti. Ei värejä samasta värikartasta. Ei sääntöjä siitä, mikä materiaali saa kohdata toisen. Tilkkutyöni syntyvät leikkuujätteistä, niistä paloista, jotka jonkun toisen mielestä eivät enää kelpaa mihinkään. Minulle ne ovat lähtökohta.
Taito-lehden artikkelissa todetaan, että tilkkutyöt eivät ole vain tekniikka vaan ajattelutapa. Tämä on lause, jonka voisin kirjata keittiön seinälle. Tilkkuilussa jokainen kangaspala on mahdollisuus. Ja nimenomaan on, ei ehkä, ei jos, ei sitten kun. Se on mahdollisuus juuri nyt.
Täydellisyys on yliarvostettua, leikkuujäte ei
Minun tilkkutyöni eivät ole hillittyjä. Ne eivät ole symmetrisiä, eivätkä ne pyydä lupaa. Saatan yhdistää villaa ja puuvillaa, vanhaa verhoa ja neuleen leikkuureunaa, farkkua ja pitsiä. Heittelen paloja sinne tänne, katson, mitä tapahtuu ja luotan siihen, että lopputulos kertoo enemmän minusta kuin yksikään täydellinen kaava.
Minun tapani tilkkuilla: heittämällä, sekoittamalla, tunteella
Teen tilkkutöitä kuten elän: kokeillen, luottaen vaistoon ja sallien epäjärjestyksen. Minulle tilkkuilu ei ole hallintaa vaan antautumista. Siinä on jotain äärimmäisen vapauttavaa, kun ei tarvitse tietää etukäteen, mihin on menossa. Riittää, että antaa materiaalien puhua.
Ja sitten se ympäristö. Tilkkuilu on myös hiljainen vastalause kertakäyttökulttuurille ja tekstiiliteollisuuden järjettömälle ylijäämälle. Taitoliiton toiminnanjohtaja ja Taito-lehden päätoimittaja Minna Hyytiäinen nostaa esiin sen, kuinka tilkkutöissä voidaan hyödyntää käsitöistä jääneitä kangaspaloja ja kierrätysmateriaaleja uusien sijaan.
Minulle vastuullisuus ei ole minimalistista estetiikkaa tai neutraaleja sävyjä. Se on rohkeutta käyttää sitä, mitä jo on. Se on materiaalien elinkaaren pidentämistä tavalla, joka ei tunnu luopumiselta vaan yltäkylläisyydeltä. Kun vaate syntyy leikkuujätteistä, se ei ole kompromissi, se on kannanotto.
Jokainen vino sauma kertoo tarinan
Tilkkuilu sallii keskeneräisyyden. Se sallii virheet, ja vielä paremmin: se sallii rakastaa niitä. Jokainen vino sauma, jokainen yllättävä materiaalikohtaaminen kertoo tarinaa. Ja tarinat ovat juuri se syy, miksi käsityö elää ja hengittää.
Tilkkutyö vastalauseena kertakäytölle
Vuoden 2026 käsityötekniikkavalinta tuntuu kutsulta pysähtyä. Pysähtyä pohtimaan, miksi teemme käsillä, mitä teemme, ja kenelle. Se on myös lupa rikkoa rajoja: yhdistellä tekniikoita, materiaaleja ja estetiikkoja ilman tarvetta selitellä.
Kun katsot kuvia tilkkuvaatteistani ja muista töistäni tässä postauksessa, toivon, että näet niissä rohkeuden lisäksi lempeyttä. Halua käyttää loppuun. Halua tehdä toisin. Halua antaa leikkuujätteille uusi elämä ja samalla antaa itselleen luvan olla juuri sellainen tekijä kuin on.
Tilkkuilu ei ole vain vuoden 2026 käsityötekniikka. Se on asenne. Ja juuri nyt se tuntuu tärkeämmältä kuin koskaan.
Mahtavia tilkkuiluja kaikille!
Seuraa minua:
TILKKUILUN PARHAAT PALAT:
Kaikki ei ole sisältöä – eikä kuulukaan olla
Kaikki ei ole sisältöä-eikä kuulukaan olla. Silti elämme ajassa, jossa kahvikupin kohtalo ei ole tulla juoduksi, vaan dokumentoiduksi. Hetket arvioidaan sen perusteella, ovatko ne jaettavia, kuvattavia ja algoritmille mieluisia. Mutta entä jos osa elämästä menettää merkityksensä juuri silloin, kun siitä tehdään sisältöä? Tämä teksti on pieni, ronski ja tietoinen vastalause jatkuvalle näkyvyydelle.
Kaikki ei ole sisältöä – eikä kuulukaan olla
On olemassa hetkiä, jotka kuolevat heti, kun puhelin nousee pöydältä. Ja silti me nostamme sen. Aina. Nykyään mikään ei vain tapahdu. Kaikki tallennetaan. Kahvi ei ole kahvi, se on mahdollinen story. Villasukat eivät ole villasukat, ne ovat “slow living -estetiikkaa”. Arki ei ole arkea, se on raakaversio julkaisusta, joka ehkä saa tykkäyksiä, jos valo osuu oikein ja elämä näyttää tarpeeksi vaivattomalta.
Ja jos ei näytä? No, sitten ei jaeta.
Tämä ei ole teksti siitä, että some olisi pahasta. Tämä on teksti siitä, että kaikki ei ole sisältöä, vaikka maailma yrittää väittää muuta.
Kun elämä muuttui näyteikkunaksi
Jossain vaiheessa huomasin ajattelevani hetkiä etukäteen julkaisuna. “Olisi kiva kuva.” “Tuosta saisi hyvän postauksen.” “Tämä valo kannattaisi tallentaa.” Ja siinä kohtaa jokin meni pieleen.
Kun alat katsoa omaa elämääsi kuin näyteikkunaa, lakkaat olemasta sen sisällä. Sinusta tulee somistaja, et kokija. Kahvikuppi jäähtyy, koska sitä siirretään. Hetki venyy, koska sitä rakennetaan. Ja lopulta huomaat muistavasi kuvan, et sitä tunnetta, joka siihen hetkeen alun perin liittyi. Ronskisti sanottuna: elämä ei ole moodboard.
Esteettisyys ei tarkoita näkyvyyttä
Tämä on tärkeä ero, joka usein unohtuu. Kauneus ei ole sama asia kuin esittäminen. Esteettinen elämä ei vaadi yleisöä. Rakastan kauniita asioita. Käsityötä, valoa, materiaaleja, vanhaa ja harkittua. Mutta en siksi, että joku muu näkisi ne, vaan siksi, että minä elän niiden keskellä. Kauneus saa olla hiljaista. Se ei ole velkaa kenellekään mitään. Jos kaunis asia lakkaa olemasta merkityksellinen ilman kameraa, se ei ollut kauneutta vaan rekvisiittaa.
Asiat, joita en enää kuvaa (ja se tuntuu luksukselta)
On asioita, jotka olen tietoisesti jättänyt dokumentoimatta:
- hetket lasten kanssa, kun kukaan ei ole parhaimmillaan
- käsityöt kesken, sotkuisina ja väärän värisinä
- illat, jolloin valo on kaunis mutta minä en ole
- hetket, jotka ovat liian tärkeitä tullakseen katsottaviksi
Näitä hetkiä ei tarvitse jakaa ollakseen todellisia. Itse asiassa ne ovat usein todellisempia juuri siksi, että ne jäävät yksityisiksi. Nykymaailmassa jakamattomuus on luksusta.
Pieni vastarinta arjessa
Joka kerta, kun jätät puhelimen pöydälle, teet pienen kapinallisen teon. Et siksi, että olisit parempi ihminen, vaan siksi, että haluat olla läsnä. Kaiken ei tarvitse olla sisältöä. Kaiken ei tarvitse olla hyödyllistä, jaettavaa tai kiinnostavaa muille. Osa elämästä saa olla vain elämää. Hiljaista, keskeneräistä, epätäydellistä ja täysin näkymätöntä.
Ja rehellisesti? Se on usein se osa, joka kantaa pisimmälle.
Ihanaa iltaa!
Seuraa minua: