Kirpputorien Indiana Jones ja Kierrätyskeskuksen Aarteet
0
Jos joskus on tuntunut siltä, että kirpputorit ja kierrätyskeskukset ovat kuin unohdettuja temppeleitä, joihin vain rohkeimmat kirpputorien Indiana Jones ja tutkimusmatkailijat uskaltautuvat, voin kertoa: tunne on aivan oikea. Tällä kertaa suuntasin Kierrätyskeskukseen kuin omaan arkeologiseen retkikuntaani, päättäväisenä löytämään joko jotakin ihmeellistä, jotakin tarpeellista tai jotakin, josta myöhemmin ihmettelisin: miksi ihmeessä otin tämän kotiin? Tällä kertaa kuitenkin kävi se, mistä kaikki kirppistelijät salaa haaveilevat. Tein löytöjä, jotka ylittivät jopa omat odotukseni. Ja tästä seikkailusta syntyi postaus ”Kirpputorien Indiana Jones ja Kierrätyskeskuksen Aarteet”.
Kirpputorien Indiana Jones ja Kierrätyskeskuksen Aarteet
Kun astuin Kierrätyskeskuksen ovelle, tunsin samanlaista sähköä kuin tutkimusmatkailija, joka näkee ensimmäisen vilauksen temppelin kivipaasista. Oven automatiikka suhisi kuin muinaisen haudan salainen mekanismi ja sen jälkeen maailma muuttui: edessäni avautui valtakunta, jossa kaikki on mahdollista.
Olin varustautunut vain määrätietoisella katseella, muutamalla kolikolla ja sillä intuitiolla, jonka vain vuosia kirppiksiä kolunnut ihminen voi kehittää. Pohjimmiltani tiesin olevani valmis: tämän päivän löytöretki ei jättäisi minua kylmäksi.
Tuliterät luistimet, aarre vain 20 eurolla
Ensimmäinen löytö oli niin loistelias, että kuulin päässäni fanfaarin (tai sitten se oli joku hyllyn takana koliseva esine). Siinä ne olivat: tuliterät, käyttämättömät valkoiset luistimet. Hinta? Kaksikymmentä euroa. Kahdenkymmenen euron ryöstöretki nykyaikaiseen kenkätemppeliin. En epäröinyt hetkeäkään. Nostin ne kuin kullanhohtoisen patsaan aarrearkusta ja tiesin: nämä ovat minun talven sankarit. Ja koska mikään aarre ei tule yksin, tarina jatkui.
Lankakeräjämät, joista syntyi pieni sininen ihme
Kierrätyskeskusten materiaalitukku on oven taakse piilotettu salakammio, paikka, josta löytyy usein jotakin, joka jonkun toisen silmissä näyttää jätteeltä, mutta käsityöihmisen silmissä se on jalokivi. Siellä lojui kasa lankajämäkeriä. Ei mikään häikäisevä näky… mutta Indiana Joneskaan ei tuijota vain kultaisia patsaita, hän osaa nähdä potentiaalin.
Nappasin langat mukaani, ja kotona niistä syntyi sininen hattu ja kämmekkäät, juuri sopivat talvisiin luisteluretkiin. Neulominen jälkimainingeissa tuntui siltä kuin olisin itse rakentanut löytöjen ympärille kokonaisen sivujuonen. Ja tietenkin, kaikki ilman, että jouduin ostamaan yhtään uutta lankaa.
Vanha morsiuspuku ilmaisosastolta, aarrelöytö, josta syntyi jo jotakin ihan muuta
Kun jatkoin tutkimusmatkaani, edessä häämötti ilmaisosaston mystinen alue. Tämä on kirppismaailman todellinen pyhä paikka, jossa aarteet odottavat täysin maksutta, jos vain uskallat tarttua niihin. Ja sitten sen näin. Vanhan, pitkän, valkean morsiuspuvun. Se lepäsi vaatelaatikon päällä kuin unohdettu reliikki, ryppyinen, ehkä menettäneensä osan loistostaan, mutta silti täynnä tarinoita. Tylli oli jo poistettu, mutta minua se ei haitannut. Näin välittömästi sen mahdollisuudet.
Puku lähti mukaani ja voin paljastaa: siitä on jo syntynyt jotakin aivan muuta, jokin uusi, uniikki projekti… mutta se esitellään myöhemmin. Jokainen arkeologi tietää, ettei kaikkia tarinoita voi paljastaa kerralla.
Punaiset saapikkaat, 12 euron salattu valtakunta
Ja sitten koitti retken kruunaava hetki. Punaiset. Täydelliset. Hieman vintagehenkiset. Pehmeät. Saapikkaat, 12 euroa. Kun näin ne, tiesin että se oli kohtalo. Sellainen hetki, jossa kirppisjumalat kuiskaavat korvaan: Ota ne. Älä kysele. Ne olivat juuri sopivasti dramaattiset, juuri sopivasti leikkisät. Täydellinen väriläiskä mihin tahansa asuun ja talven tanssikenkiä ei voi koskaan olla liikaa.
Retkikunnan yhteenveto
Kun lopulta poistuin Kierrätyskeskuksesta, tunsin itseni sankariksi, joka on suorittanut yhden elämänsä parhaista tehtävistä. Aarteita, joita en tullut hakemaan, mutta jotka löysivät minut. Tarinoita, jotka jatkavat elämäänsä omissa käsityöprojekteissani ja talven pukeutumisessa. Kirpputorien Indiana Jones kiittää ja jatkaa seuraavaan seikkailuun, sillä koskaan ei tiedä, missä seuraava löytö odottaa.
Rentoa päivää!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Ikä vapauttaa, maanantait muuttuvat vihdoin
Ikä vapauttaa, maanantait muuttuvat vihdoin on postaus siitä, miten ikääntyminen antaa rohkeuden aloittaa viikon aivan eri tavalla kuin ennen. Kirjoitan viidestä asiasta, joita en enää tee maanantaisin, asioista, jotka ennen sitoivat, syyllistivät ja pienensivät. Kun oppii päästämään irti muovikulttuurin paineista ja työelämän ikärasismista, maanantaista tulee kevyt eikä raskas. Tämä on tekstisi, jos et halua enää elää jonkun muun ehdoilla.
Ikä vapauttaa, maanantait muuttuvat vihdoin
En aloita viikkoa syyllistymällä ulkonäöstäni
- Nuorempana maanantai oli inventaario: mitä pitäisi korjata? Mitä peittää? Nyt en enää alita itseäni peilin edessä. Olen ollut nuorempi ja olen ollut siloisempi, mutta en ollut silloin itsevarmempi. Nyt 50+ ikäisenä en aloita uutta viikkoa pyytämällä anteeksi ikääni tai kasvojani. Ikä ei ole ongelma. Ikä on todiste elämästä.
En tee töitä miellyttääkseni ketään
- Maanantait olivat ennen “ole tehokas, älä aiheuta ongelmia” -päiviä. Ei enää. Ikä opettaa, että työelämässä kokemus on valttia, vaikka koko muovikulttuuri yrittää väittää muuta. Jos työpaikalla tai yhteistyössä ei nähdä elämänkokemuksen arvoa, se ei ole minun ongelmani. Se on työnantajan moka, ja empaattisesti sanottuna: heidän tappionsa.
En yritä näyttää nuoremmalta kuin olen
- Maanantait olivat ennen uusi projekti: uusi viikko, uusi minä, uusi peitevoide, uudet odotukset. Nyt ymmärrän, että muovikulttuuri elää siitä, että naiset uskovat olevansa aina “melkein riittäviä”. En enää leiki mukana. En aloita viikkoa silottelemalla kaikkea aidosta pois. Jos rypyt kertovat tarinan, hyvä se tarkoittaa, että olen elänyt.
En aloita viikkoa hiljaisena
- Aiemmin maanantai oli päivä, jolloin “ei sovi olla hankala”. Silloin piti olla joustava, kiltti, neutraali. Nyt maa ei kaadu, vaikka sanon suoraan mielipiteeni. Ikääntyminen on antanut rohkeuden: jos joku kokee mielipiteeni uhkaavaksi, se kertoo enemmän hänen epävarmuudestaan kuin minun suorapuheisuudestani. Maanantaisin en enää istu hiljaa, kun jokin asia on väärin. Olen oman elämäni äänessä, en taustalla.
En suorita “ryhtiliikettä” tai aloita sotasuunnitelmaa
Aikaisemmin maanantai oli ryhtiliike: detox, liikunta, säästöt, uusi minä, raivaus, järjestys, tavoitteet. Eikä mitään niistä kestänyt keskiviikkoa pidemmälle. Ikä on tuonut sen lempeyden, jota nuorena piti heikkoutena. En tee maanantaista maratonia. En aloita viikkoa itseni kurittamisella. Aloitan sen sillä, mitä oikeasti tarvitsen: rauhalla, rytmillä ja sillä tahdilla, joka on realistinen, ei Instagramin template.
ikä ei vie voimaa, se palauttaa sen
Ikääntyminen ei ole alamäki vaan vapautus. Se ottaa pois turhat, jättää jäljelle olennaisen ja antaa rohkeuden elää juuri sitä elämää, joka oikeasti tuntuu omalta. Maanantai ei ole aloittelijoille. Se on niille, jotka uskaltavat aloittaa viikon omilla ehdoillaan ja ikä antaa juuri sen rohkeuden.
Mahtavaa maanataita kaikille!
Seuraa minua: