Kauhun Aavekartano

Kauhun Aavekartano heräsi henkiin Karhusaaren huvilassa Halloween-yönä, kun pimeys hiipi sisään ikkunoiden raoista ja nuoret astuivat kauhun ilmapiiriin, jossa jokainen askel kuulosti hieman liian kovalta ja jokainen henkäys aivan kuin ei olisi vain heidän omansa. Tässä postauksessa sukellamme siihen, miten nuorisotyön turvallinen läsnäolo ja aito yhteisöllisyys voivat rakentua pelottavien valojen, äänien ja tunnelmien keskelle paikkaan, jossa minä toimin illan kuvausseinän aaveena.

Kauhun Aavekartano

Kauhun Aavekartano muunsi Karhusaaren huvilan yönkynnyksen ja nuorisotyön kauhuillan näyttämöksi, jossa ääni, valo ja varjo loivat pelottavan mutta turvallisen tilan nuorille. Kerron myös, kuinka rakensin aavehahmoni Kierrätyskeskuksen mekosta ja loihdin siitä karmivan kauniin kokonaisuuden.

KUN ÄÄNI HENGITTÄÄ NISKAAN

Halloweenin illassa äänet olivat ensimmäinen asia, joka muutti huvilan toiseksi maailmaksi. Kaiuttimet oli piilotettu kulmiin, joissa ei pitänyt olla ketään. Sieltä kuului:

• hiljaista askelten kahinaa
• kolinaa, joka muistutti ketjuista
• heikkoja kuiskauksia, jotka eivät koskaan selvinneet sanoiksi
• oven narahduksia, vaikkei kukaan kulkenut

Äänet eivät olleet kovia, vaan juuri sopivan epämukavia. Sellaisia, jotka saivat nuoret katsomaan olan yli ja tarttumaan kaveria hihasta. Ja juuri se oli tarkoitus: jännitys koettiin yhdessä, ei yksin.

Nuorisotyössä kauhu ei ole koskaan rakennettu pelottamaan liikaa. Se on rakennettu herättämään tunteita, luomaan yhteyttä ja antamaan nuorelle kokemus siitä, että pelottavissakin hetkissä on turvaa, kunhan joku toinen seisoo vieressä.

Valot, jotka eivät tottele fysiikan lakeja

Karhusaaren huvila on vanha. Sen pinnat imevät valoa ja heijastavat sitä takaisin omituisina varjoina. Kun lisäsimme violetin, sinisen ja verenpunaisen valon hehkua, tila muuttui luonnottomaksi. Valot välkkyivät epätasaisesti. Joku kysyi, oliko se tarkoituksellista. Toinen arveli, että huvila oli liian vanha sähköjen kannalta.

Me tiesimme totuuden: pienikin epätäydellisyys on täydellistä kauhua.

Seinillä vilahti varjoja, joita kukaan ei omistanut. Valo heijastui jostain metallisesta rekvisiitasta ja loi hahmon, joka näytti seisovan aivan liian lähellä. Ulkoa kuunvalon ja savukoneen yhdistelmä heitti puiden oksat sisälle kuin elävät sormet.

Se oli kontrolloitua kaaosta, joka tarjosi nuorille turvallisen mahdollisuuden nauraa pelolleen, ja myöhemmin kertoa, että ”eihän tuo oikeasti edes pelottanut”, vaikka tiedämme, että sydän löi pari ylimääräistä iskua.

Tunnelma kuin kylmä hengitys

Huvilan ilmassa oli jotakin… hidasta. Sellaista, mitä ei voi täysin selittää.

Savu leijui matalana, ei uhkaavana vaan painostavana, aivan kuin se olisi seurannut kävelijää huoneesta toiseen.

Vanhan puulattian narahtelut eivät koskaan tulleet oikeasta suunnasta. Ovet tuntuivat hengittävän, vaikka tuuli ei käynyt. Pihalle asetetut valot tekivät pihan puihin hahmoja, jotka näyttivät seuraavan katseellaan jokaista ohikulkijaa.

Nuoret kulkivat pareittain, toiset naureskellen, toiset pienen adrenaliinipiikin vallassa. Me ohjaajat seurasimme sivusta hymyillen: juuri tätä varten tällaisia iltoja järjestetään. Yhteistä kokemusta, naurua, pelkoa, iloa, kaikkea, mikä rakentaa yhteisöllisyyttä enemmän kuin yksikään tavallinen torstai-illan kahvihetki.

Aave kuvausseinällä, tarina mekosta

Illan aikana minusta tuli kuvausseinän aave hahmo, jota nuoret lähestyivät vuorotellen, epäröiden ja sitten nauraen. Pukuni tarina alkoi Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta, mistä löysin persikkaisen mekon, joka oli liian eläväinen aaveelle. Siitä alkoi muodonmuutos, joka vei useamman tunnin ja roiskeen:

Pesukonevärjäys

• Harmaansininen sävy murensi mekon romanttisuutta ja toi siihen ensimmäisen häivähdyksen tuonpuoleisuutta.

Tekstiilimaalin roiskeet

• Ruiskutin helmoihin tumman lilaa ja upotin alareunaa ohennettuun mustaan. Lopputulos näytti siltä, että mekko olisi laahannut märässä syysyössä.

Tyllin repiminen

• Tyllikerros rikottiin tarkoituksella, jotta se näyttäisi siltä, että joku oli yrittänyt pidellä kiinni päästäkseen mukaan.

Hämähäkit ja seitti

• Ompelin muovihämähäkkejä mekon eri kohtiin ja lisäsin päälle kevyen seitin, joka tarttui nuorten käsiin ja valoon juuri oikealla tavalla.

Meikki

• Alustava meikki oli omaa käsialaani, mutta meikkitaiteilija syvensi varjoja ja korosti ilmettä niin, että hahmo näytti siltä, että se olisi voinut nousta esiin mistä tahansa huvilan kulmasta.

Kun seisoin kuvausseinällä, nuoret pysähtyivät. Joku uskalsi tulla viereen vain, koska kaveri työnsi. Joku halusi yhteiskuvan. Joku sanoi: “Katso se silmiä, ne ei näytä oikeilta.” Täydellinen illan kommentti.

Miksi kauhu on tärkeää nuorisotyössä? Kauhu on leikkiä, jännitystä ja yhdessä kokemista.

Nuorisotyössä se on väline:

• vahvistaa ryhmähenkeä
• antaa nuorille mahdollisuus ylittää itsensä
• tarjota heittäytymisen kokemus
• rakentaa turvallisia tunteiden ääripäitä
• muistuttaa, että pelkoakaan ei tarvitse kohdata yksin

Kauhun Aavekartano oli ilta, joka jäi elämään vielä valojen sammuttua. Silloin huvilan ovet narisivat viimeisen kerran vai narisivatko ne itsekseen? Joka tapauksessa: nuoret lähtivät kotiin nauraen. Ja aave jäi yöksi kuvausseinälle odottamaan seuraavaa vuotta.

Rentoa sunnuntaita!

Seuraa minua:

Instagram

Facebook

Bloglovin

Blogit.fi

Pinterest