50+ nainen ei ole täti – hän on myrsky
0
50+ nainen ei ole täti – hän on myrsky, eikä mikään yhteiskunnan määrittelemä hahmo, joka vetäytyy hiljaa nurkkaan beige villatakki harteillaan. Hän on kokenut, oppinut ja vapautunut kaikista niistä odotuksista, joita maailma hänelle asetti. Tämä on sukupolvi, joka ei pyydä enää lupaa olemassaololleen, vaan ottaa tilansa takaisin, tyylillä, voimalla ja karismalla.
50+ nainen ei ole täti – hän on myrsky
50+ nainen ei katoa näkyvistä. Kun nainen täyttää viisikymmentä, yhteiskunta usein yrittää painaa “mute”-nappia.
Mainokset vaihtavat kohderyhmää, muotilehdet unohtavat hänen olemassaolonsa ja some syöttää nuoruutta kuin ikuista valuuttaa. Mutta on yksi asia, jota ei voi ostaa eikä filtteröidä: itsevarmuus, joka tulee elämisestä.
Yli viisikymppinen nainen ei katoa näkyvistä, hän vain lakkaa odottamasta muiden hyväksyntää. Ja juuri se tekee hänestä vaarallisen.
Täti on sana, jolla yritetään hiljentää
Sana täti on ladattu ase. Se ei ole viaton hellittelysana, vaan kulttuurinen tapa typistää nainen turvalliseksi, harmittomaksi ja helposti ohitettavaksi.
“Täti” ei uhkaa ketään. “Täti” ei riitele, ei pukeudu liian rohkeasti, ei naura liian kovaa.
Mutta 50+ nainen ei ole täti. Hän on kokenut pettymyksiä, menetyksiä, uudelleenrakennuksia ja silti noussut joka kerta. Hän ei pyydä anteeksi, että hänen mielipiteensä painaa enemmän kuin nuoruuden pehmeä ääni. Hän ei tarvitse validointia, hänellä on jo oma todistuksensa elämästä.
Hän on myrsky, ei tuulenvire
Kun nuoremmat vielä etsivät itseään, 50+ nainen tietää tarkalleen, kuka hän on ja se ravisuttaa ympäristöä. Hän ei sovi kaavaan, jossa naisen odotetaan hiipuvan hiljaa pois parrasvaloista. Hän palaa niihin uudella tavalla: aidosti, syvyyttä ja särmää täynnä.
Hän pukeutuu väreihin, koska voi. Hän leikkaa tukkansa lyhyeksi tai kasvattaa sen pitkäksi, koska haluaa. Hän aloittaa uuden työn, rakkauden tai elämän, ei siksi että pitäisi, vaan siksi että mikään ei enää estä.
Ikä ei ole este vaan etuoikeus
Yhteiskunta on tehnyt iästä vihollisen, erityisesti naiselle. Mutta mitä jos se onkin päinvastoin?
50+ nainen ei ole menettämässä mitään, hän on saanut takaisin kaiken sen, mitä nuoruus otti: oman aikansa, oman tilansa ja oman arvonsa. Hän tietää, että todellinen kauneus ei ole rypyttömyydessä vaan rohkeudessa olla kokonainen. Hän ei tarvitse hyväksyntää, sillä hän on sen jo antanut itselleen.
Uusi naisenergia: hiljainen ei enää sovi
Tämä sukupolvi ei enää suostu hiljaiseksi taustahahmoksi. He puhuvat työpaikoilla, somessa, kaduilla ja blogeissa. He pukeutuvat näyttävästi, eivät nuoruutta tavoitellen, vaan omaa identiteettiään ilmaisten. 50+ nainen ei halua olla näkymätön. Hän haluaa olla rehellinen, elävä ja rohkea. Ja juuri siksi maailma tarvitsee heitä, koska he eivät enää pelkää olla epämukavia.
Tämä on myrskyn aika
Tämä ei ole hiljainen aikakausi. Tämä on myrskyn aika.
Aika, jolloin nainen ei suostu enää yhteen muottiin.
Aika, jolloin “täti”-sanan voi heittää historian roskakoriin.
Aika, jolloin 50+ nainen näyttää, että elämä ei lopu, se vasta alkaa.
Hän ei kaipaa nuoruutta takaisin. Hän kaipaa vapautta ja on sen vihdoin löytänyt.
50+ nainen ei ole täti, hän on myrsky.
Mukavaa viikonloppua!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Risa mutta aito minä
Risa mutta aito minä, tämä on tarina paidasta, joka on tehty pojan rikkinäisistä vaatteista, ja trikoista, jotka ovat elämän kuluttamat. Pinnan alla on kysymys, jota emme aina uskalla kysyä: mitä sinä näet, kun katsot?
Risa mutta aito minä
Päälläni oleva paita ei ole uusi, eikä se yritäkään olla. Se on ommeltu poikani vanhoista, rikkinäisistä vaatteista, niistä, jotka joku muu olisi heittänyt pois. Paita on nähnyt enemmän elämää kuin moni vaatekaupan hyllyltä napattu “uusi alku”. Kangas on kulunut, hihat rispaantuneet ja saumoista näkee, että se on ollut rakastettu, ehkä liiankin paljon.
Silti käytän sitä. Käytän, vaikka se alkaa hajota päälläni. Ehkä juuri siksi käytän. Koska se kertoo jotain, mitä täydelliset vaatteet eivät koskaan pysty kertomaan: että elämä saa näkyä.
Trikoot, jotka näkyvät kuvassa, ovat nekin tarinoita täynnä. Olen korjannut niitä niin monta kertaa, että tiedän niiden jokaisen repeämän ja venyneen kohdan ulkoa. Joku voisi sanoa, että ne ovat loppu. Mutta minusta ne ovat kuin minä sinnitteleviä, sitkeitä ja vielä käyttökelpoisia. En osta uutta vain siksi, että joku muu ajattelee, että pitäisi.
Kun vaatteet kertovat enemmän kuin sanat
Kuvassa näkyy vain ulkokuori. Mutta ulkokuori on se, josta ihmiset aloittavat. Katsoja tekee sekunnissa päätelmän: kuka olen, mitä teen, mitä arvoja edustan. Jos joku näkee risaisen paidan ja kuluneet housut, hän saattaa nähdä välinpitämättömyyttä. Toinen näkee ekologisuutta. Kolmas ehkä kapinaa.
Mutta todellisuudessa se, mitä näet, kertoo enemmän sinusta kuin minusta.
Olemme tottuneet siihen, että ulkonäkö on sosiaalinen valuutta. Jos vaate on ehjä, puhdas ja trendikäs, ihminen on “onnistunut”. Jos se on vanha ja kulunut, ihminen on “jäänyt jälkeen”.
Mutta kuka loi nämä säännöt? Ja miksi me edelleen pelaamme niillä, vaikka tiedämme, että ne eivät johda mihinkään hyvään? Rikkinäisyys on rehellisyyttä.
Ehkä risa paita ei ole häpeä. Ehkä se on todiste siitä, että jotain on eletty.
Kangas, joka on hiutunut kyynärpäästä, on nähnyt enemmän päiviä kuin mikään uusi vaate konsanaan. Kun joku huomauttaa: “sinun vaatteesi ovat vähän kuluneet”, vastaan mieluummin: “niin olen minäkin ja se on hyvä asia”.
Vaatteeni eivät yritä olla täydellisiä. Ne ovat tarina toipumisesta, arjesta, äitiydestä, luopumisesta ja rakkaudesta. Pojan vaatteet, jotka nyt roikkuvat minun päälläni, kantavat mukanaan palan mennyttä. Ja vaikka kangas repeäisi, muisto pysyy. Ehkä juuri siksi en halua heittää niitä pois.
Mitä sinä näet, kun katsot minua?
Tämä kysymys on monelle epämukava. Jos näet risaisen hupparin, näetkö köyhyyden?Jos näet kuluneet housut, näetkö laiskuuden? Vai näetkö ihmisen, joka ei enää halua piiloutua ulkokuorensa taakse?
On helpompaa olettaa kuin kysyä. Helpompaa tuomita kuin ymmärtää. Mutta mitä enemmän tuijotan tätä kuvaa, sitä enemmän näen vapauden. Vapauden olla välittämättä siitä, mitä joku muu ajattelee, kunhan itse tunnen oloni hyväksi. Vapauden olla aito, vaikka se ei olisi kaunista.
Ulkonäkö on naamio, jota me kaikki käytämme
On ironista, että ihmiset puhuvat aitoudesta, mutta palkitsevat vain kiiltävän version siitä. Sosiaalisessa mediassa “aito” tarkoittaa nykyään kuvia ilman meikkiä, mutta tarkkaan harkitussa valossa ja rajatussa kuvakulmassa.
Minun aitouteni on toisenlaista. Se on karheaa, rispaista ja vähän väsynyttä. Mutta se on totta.
Aina kun joku katsoo minua ja päättää, kuka olen, minä päätän hymyillä. Koska tiedän, että kaikki, mitä he näkevät, on vain pintaa. Minä olen se, joka tietää tarinan sen alla. Ja se tarina on tärkeämpi kuin yksikään muotitrendi.
Pukeutuminen voi olla kapinaa
Tämä paita ei ole muotia. Se on vastalause. Se on tapa sanoa, että minä en tarvitse uutta ollakseni arvokas. Se on muistutus siitä, että kulunutkin voi olla kaunista, jos siihen liittyy muistoja ja merkityksiä.
Kun seuraavan kerran näet jonkun risaisissa vaatteissa, pysähdy hetkeksi. Älä mieti, miksi hän ei ole ostanut uutta. Mieti, mitä kaikkea nuo vaatteet ovat nähneet.
Ehkä aitous ei ole täydellinen meikki, uusi pusero tai trendikkäät kengät. Ehkä aitous on sitä, että uskaltaa olla rikki, eikä pyydä siitä anteeksi.
Mitä sinä näet, kun katsot tätä kuvaa? Kommentoi alle. Rehellisesti.
Ihanaa päivää kaikille!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: