Perjantai-ilta
0
Perjantai-ilta on enemmän kuin viikonlopun alku. Se on siirtymä, jossa kiire väistyy ja tilalle tulee rauha, valo ja mahdollisuus nähdä arki uudessa valossa. Iltakuvat muistuttavat meitä pysähtymisen tärkeydestä ja siitä, että jokaisessa hetkessä on kauneutta, kunhan maltamme katsoa.
Perjantai-ilta: pysähtymisen ja uuden alun hetki
On perjantai ja taivas värjäytyy hiljalleen iltaan. Päivän viimeiset säteet heijastuvat veden pinnasta, ja kaupungin valot syttyvät yksi kerrallaan. Kiire, joka vielä aamulla tuntui loputtomalta, on poissa. Tilalla on hetki, jossa maailma tuntuu hieman pehmeämmältä.
Juuri tämä hetki on perjantain lahja. Monelle se merkitsee viikonlopun alkua, mutta minulle se on enemmän, pysähtymisen mahdollisuus. Perjantai-ilta on se kohta, jossa voin kääntyä katsomaan mennyttä viikkoa ja päättää, mitä haluan ottaa mukaani ja mitä jättää taakseni.
Kuvien kertoma tarina
Kuvissa ilta avautuu monessa muodossa: vesi kantaa valoa, taivas tummuu hiljalleen ja kaupungin siluetti saa uuden sävyn. Ne eivät ole vain maisemia, vaan hetkiä, jotka muistuttavat siitä, että elämä ei tapahdu kiireessä vaan pysähdyksissä.
Kun katson iltakuvaa, huomaan yksityiskohtia, joita en päivän aikana ehtinyt nähdä. Pieni vene lipuu veden yli, valot piirtyvät pinnalle ja taivaanranta muuttuu minuutti minuutilta. Se on sama maisema, jota olen nähnyt satoja kertoja, mutta joka kerta siinä on jotain uutta.
Perjantain filosofia
Perjantai on enemmän kuin viikonlopun portti. Se on pieni välietappi, jossa voin kysyä itseltäni:
- Mikä oli tämän viikon paras hetki?
- Mitä haluan muistaa vielä pitkään?
- Mistä voisin päästää irti, etten kanna turhaa painoa mukanani?
Nämä kysymykset eivät tarvitse suuria vastauksia. Riittää, että pysähdyn. Ehkä vastaus löytyy koiran kanssa tehdystä lenkistä, ehkä ystävän kanssa jaetusta naurusta, ehkä siitä, että annoin itselleni luvan olla hetken tekemättä mitään.
ILTAKUVIEN VOIMA
Kuvien kautta tämä pysähtyminen muuttuu näkyväksi. Ne kertovat siitä, miten valo ja varjo voivat kulkea rinnakkain. Että arki ja juhla mahtuvat samaan hetkeen. Että voin olla yhtä aikaa sekä liikkeessä että levossa.
Kun katselen kuvien iltataivaasta, huomaan, että niiden voima ei ole vain estetiikassa, vaan tunnelmassa. Niissä on lupaus: vaikka päivä päättyy, jotain uutta alkaa aina. Jokainen ilta on alku seuraavalle aamulle.
Mitä jos ottaisit perjantain haltuun?
Perjantai-ilta voi olla meille kaikille pieni rituaali. Ei tarvitse matkustaa kauas eikä järjestää suuria juhlia. Riittää, että huomaa valon veden pinnalla, hengittää syvään ja antaa ajatusten kulkea.
Ehkä tämä voisi olla tapasi ottaa perjantai haltuun: pysähtyä, katsoa iltaa ja kysyä itseltäsi, mitä haluat seuraavalta viikolta. Kun annat hetken itsellesi, huomaat, että viikonloppu ei ala kiireellä vaan rauhalla.
Perjantai-ilta on kahden maailman kohtaaminen. Se on menneen viikon viimeinen henkäys ja tulevan viikonlopun ensimmäinen lupaus. Se on hetki, jossa arjen askeleet ja iltakuvien rauha kulkevat rinnakkain.
Ja juuri siksi rakastan näitä hetkiä, ne muistuttavat minua siitä, että kauneus löytyy usein siirtymästä, ei määränpäästä.
Miten sinä vietät perjantai-iltaa? Onko se pysähtymistä, liikkeellä oloa vai molempia?
Ihanaa perjantaita!
Seuraa minua:
LUE MYÖS:
Päiväni villissä arjen viidakossa
Päiväni villissä arjen viidakossa ei ollut mikään tavallinen kotipäivä, vaan se muistutti enemmänkin hengästyttävää seikkailua, jossa jokainen hetki kätki sisäänsä uusia haasteita, vaaroja ja yllätyksiä. Yhdellä hetkellä olin muinaisen kaavan vartija ompelukoneen äärellä, seuraavalla sukelsin Netflixin synkkään some-maailmaan, ja pian huomasin taistelevani pyykkivuoren kanssa, joka jäi lopulta voittajaksi. Tämä on kertomus yhdestä tavallisesta, mutta kuitenkin aivan uskomattoman villistä päivästäni.
Päiväni villissä arjen viidakossa
AAMU: kAAVAN SALATTU VOIMA
Aurinko nousi, mutta minun maailmassani se ei ollut rauhallinen aamuhetki kahvikupin kanssa. Ei, tänään olin enemmänkin tutkimusmatkailija, joka löysi käsiinsä muinaisen aarteen, SY: 10 matchande nyckelplagg till modegarderoben -kirjan. Sen sivujen väliin oli kätketty salaperäinen kaava, jonka avulla voisi ommella täydellisen paidan.
Kuin arkeologi, joka varoen harjaa hiekan pois artefaktin pinnalta, minä silittelin kaavapaperia ja asetuin ompelukoneen ääreen. Jokainen pisto oli kuin vaarallinen hyppy rotkon yli, jokainen lanka kuin köysi, joka saattoi katketa milloin tahansa. Mutta minä jatkoin. Sormet tanssivat ompelukoneen tahdissa, ja lopulta, kuin aarrekammion ovi olisi avautunut, uusi paita seisoi edessäni. Se ei ollut vain paita. Se oli portti uuteen syksyyn, avain muodin viidakossa selviämiseen.
Päivä: Netflixin varjojen temppeli
Kun paita oli valmis, uskalsin hengähtää. Mutta kuten kaikissa suurissa seikkailuissa, rauha ei kestänyt kauan. Television ruudulla odotti seuraava haaste: “Lapsitähdet ja synkkä some”.
Astuin tarinan mukana varjojen temppeliin, jossa entiset lapsitähdet kertoivat elämästään, tarinoita, jotka olivat täynnä kirkkaita valoja, mutta myös syviä varjoja. Kuin seikkailija, joka pitää lyhtyä kädessään pimeässä luolassa, minä katselin ja kuuntelin. Some, tuo modernin maailman viidakko, osoitti jälleen voimansa. Jokainen tarina oli varoitusmerkki, kaiverrettu seinään kuin muinainen kirjoitus: tämä maailma voi nostaa sinut korkeuksiin, mutta se voi myös niellä sinut pimeyteen.
Seikkailu ei päättynyt, vaan alkoi uusi taistelu aarteesta
ILTAPÄIVÄ: NEULONNAN KADONNUT AARRE
Kun Netflixin varjot jäivät taakse, uusi seikkailu odotti, tällä kertaa lankojen ja puikkojen viidakossa. Edessäni oli uusi neuleprojekti syksyyn.
Lankakerät olivat kuin värikkäitä jalokiviä, jotka oli kaivettava esiin ja muovattava joksikin suuremmaksi. Jokainen silmukka oli kuin arvoituksen pala, ja vain kärsivällisyys saattoi johdattaa minut oikeaan ratkaisuun. Tunsin olevani moderni Indiana Jones, mutta piiskan sijaan aseinani olivat pyöröpuikot ja pehmeä villa.
Neule eteni kuin salakäytävässä kulkeminen, hitaasti, mutta varmasti, ja jokainen kerros vei lähemmäksi lopullista aarretta: lämpöä, lohtua ja kauneutta syksyn viileisiin iltoihin.
Ilta: Heseruuan juhlapöytä ja arjen taistelut
Seikkailut eivät päättyneet iltaan. Kotona odotti uusi haaste: mies ja poika olivat kipeinä, joten päivän sankari sai hoitaa myös ruokapuolen. Mutta mitäpä seikkailija ei tekisi?
Pöytä koristeltiin Heseruualla, ja vaikka se ei ollut viidakon tuoretta riistaa tai kultaisen temppelin juhla-ateria, siinä oli oma voiton makunsa. Jokainen valmis paketti oli kuin pelastuslautta, joka ilmestyi paikalle juuri ennen kuin upotus olisi tapahtunut.
Silti arjen viidakossa ei voi voittaa kaikkea. Pyykkivuori jäi pesemättä. Se oli kuin muinainen hirviö, joka jäi piiloon varjoihin, odottamaan seuraavaa päivää. Mutta seikkailuissa on aina jatko-osa ja niin on myös tässä tarinassa.
YÖ: SANKARIN LEPO
Kun seikkailu oli ohi, sankari sai lopulta laskea päänsä tyynyyn. Päivä oli ollut täynnä haasteita, mutta jokainen niistä oli voitettu tavalla tai toisella. Uusi paita seisoi ylpeänä kuin trofee, Netflix oli antanut opetuksen varjojen vaarasta, neule kasvoi kuin vihreä verso kiven kolossa, ja Heseruuan pöytä oli selättänyt nälän.
Pyykkivuori sai jäädä huomiseen, sillä jokaisella seikkailijalla on oikeus lepoon ennen seuraavaa koitosta.
Tarinan loppu
Päiväni villissä arjen viidakossa todistaa sen, että tavallinenkin päivä voi olla täynnä seikkailua, kun siihen suhtautuu kuin Indiana Jones. Kaikki arjen hetket, niin ompelukoneen hurina, Netflixin varjot, neuleen silmukat kuin Hesaruuan pikaratkaisut, muodostavat tarinan, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.
Seikkailu ei aina löydy viidakosta tai pyramidien uumenista. Joskus se löytyy ihan vain kodista, jossa unohtunut pyykkikone ja valmisruoka tekevät päivästä yhtä jännittävän kuin mikä tahansa suuri aarteenetsintä.
Näin tarina pääsee siihen pisteeseen, että on aika sanoa heipat jokapäiväiselle postaamiselle ja palata arkeen myös blogin kanssa. Jatkossa siis postauksia jälleen kolme kertaa viikossa (pe, la ja su).
Rentoa päivää kaikille!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: