Vanhoista trikoovaatteista saa uutta hellepäivään, leikkaat vain paloiksi ja ompelet kankaaksi ja sen jälkeen vaatteeksi. Tämän sortin vaate sopii täydellisesti rannalle biksujen päälle ja helmaakin on sen verran, että uskaliaammat voi hyvin pyöriä ilman pöksyjäkin. Tunika tai minimekko, kelpaa kumpana vain ja tokihan, jos trikoovaatteita on enemmän, voi tehdä pidemmän helmankin. Siitäpä seuraava idea sitten lähteekin.

Vanhoista trikoovaatteista saa uutta hellepäivään

Tämän tunikamekon kaavana olen käyttänyt yhtä lempikaavani, tällä kaavalla on tehty monen monta tunikaa ja mekkoa. Helman malli vain muuttuu sen mukaan millaisia vaatteita haluan. Yläosa on taas suoraan kaavalla otettu. Kaavana on siis käytetty Moda 3/2006 lehden hellemekon kaavaa. Itse pidän paljon tällaisista tilkkuvaatteista, varsinkin jos tilkut ei ole symmetrisesti ja saman kokoisia. Mieluiten niin, että tilkkuja on lätkitty sinne tänne ja kaikenlaisia paloja. Lopuksi sitten yhdistelen erilaisia pitsin paloja toisiinsa ja kiinnitän helmaan. Mikään ei saa olla liian täydellisen ja sliipatun näköistä. Mieluiten harkitusti sekametelisoppaa.

Ja kyllä tällaista tunikamekkoa voi hyvin tällainen lähes 50 vuotias nainen käyttää, kunhan on hyvät bikinit tai uikkarit alla, ettei tissit ala falskaamaan ja tule ulos jokaisesta välistä. Se ei ole kivaa katsottavaa. Eli kunnon vaatteet myös alle, niin hyvä on ja voi hyvin rantapäivän aikana istahtaa ravintolaan syömään ja pitää pienen tauon rantahuvituksista. Jos tänä kesänä ehtisi uimaan taas, viime vuonna ei ehditty moista harrastaa, valitettavasti. Mutta jos tänä vuonna pääsisi pulahtamaan meren vahvaan syleilyyn.

Vanhojen vaatteiden uusiokäyttöä

Vanhat trikoovaatteet, joita ei voi enää oikein lahjoittaa mihinkään voidaan hyödyntää kotona vielä monin tavoin. Voi leikata kuteeksi ja virkata mattoja, laukkuja, sisustuskoreja tai jotakin muuta. Ne trikoovaatteet, jotka ovat muuten hyvin mutta niissä on jotakin reikää ja kulumaa, voi tehdä myös vielä kaikenlaista kuten vaatteita. Joko tekemällä näin kuin minä tai muokkaa itse vaatetta joksikin toiseksi. Trikoovaatteista voi valmistaa myös pestäviä pesulappuja sekä siivoukseen rättejä. Trikoo on tällä tavoin aika monikäyttöinen vielä kun sitä ei itse käytä enää jostakin syystä. Ja tokihan sitten parhaassa tapauksessa vaatteen voi lahjoittaa tai myydä.

Tärkeintä kuitenkin on se, että käytettäisiin itse loppuun asti. Itse laitan kiertoon todella vähän vaatteita. Lähinnä sellaisia, jotka ovat jääneet minulle pieneksi tai isoksi ja en vain raski niitä leikellä. Iso osa kuitenkin menee tuunauskasaan, jos ei ole sellaisenaan käyttöä. Minulla tosin on iso Ikean kassi edelleen leviänä makkarin lattialla, joka pitäisi laittaa myyntiin omassa kirpparisivulla. Sen homman olen aloittamassa näiden ihanien vapaiden aikana.

Nautinnollista viikonloppua kaikille!

Seuraa minua: Instagram, Facebook, Bloglovin, Blogit.fi

Saako omasta työstä tykätä? Vai pitääkö työ olla sellainen, että sitä vain suorittaa? Onko ok, että harrastuksesta tulee työ, joka voimaannuttaa? Näitä asioita jäin pohtimaan erään keskustelun jälkeen. Elämmekö tällä hetkellä sellaisessa maailmassa, missä pitää koko ajan huomioida se, että muilla ei välttämättä ole hyvä ja minun pitää näin ollen salata se, että rakastan työtäni. Ei ole hyvä, että puhun siitä miten onnellinen olen työssäni ja miten paljon tykkään tehdä tätä työtä. Miten paljon näin vaivaa saavuttaakseni tämän työn mikä minulla nyt on, minun unelmatyöni.

Saako omasta työstä tykätä?

Uudelleen kouluttauduin, jätin tekstiili -ja vaateteollisuuden viitan kauniisti viikattuna tuolille ja avasin nuoriso -ja vapaa-ajanohjaajan oven astuakseni siitä sisään. Valmistuin etuajassa ja sen jälkeen monen vaiheen jälkeen, monen vaikean tapahtuman jälkeen, koronan ja kaiken muun negatiivisen tullessa vastaan, minulle tarjoutui mahtava mahdollisuus hakea töihin nuorisotilalle, jossa pääpaino on kädentaidoissa. Ja vaikka haastattelu ei mennyt kovin hyvin, niin paikka oli minun. Pääsin tekemään työtä, jossa voin yhdistää niin nuorisotyön kuin vanhan ammattini vaatetusalan puolelta. Pääsin tekemään sitä mitä harrastan muutoinkin ja samalla tekemään nuorisotyötä, joka on minulle rakasta.

Kun kerron tarinani, niin minulle sanotaan, etten saa kertoa siitä, että tämä on unelmatyö, työ joka voimaannuttaa, jossa rakastan olla. Miksikö? Koska on niitä ihmisiä olemassa, jotka eivät voi hyvin omassa työssään, joiden työyhteisö on huono, on kiusaamista yms. Onko se minun vastuulla? Onko se niin? Enkö minä siis voi nauttia työstäni koska joku muu ei voi? Se on minulle aika suuri vastuu, jos kannan niiden muiden murheellista tarinaa harteillani. Minun kuitenkin kuuluu kantaa vain omat harteillani, sekä omien lasteni. Ei muiden.

Piilota onnesi

Valtavasti näkyy sitä, että ne jotka puhuu omista voitoistaan elämässä halutaan saada tavalla tai toisella maanrakoon ja pian. Ruma käytös muita kohtaan varsinkin somessa on nostanut päätään rajusti ja kiusaaminen on arkipäivää. Samaan aikaan huudetaan koulukiusaamista vastaan ja toisella kädellä haukutaan niitä, joiden elämässä tapahtuu hyviä asioita. Onko se koronan tuomaa pahaa vai onko se ollut jo valmiina olemassa?

Minua muutama aika sitten varoitettiin, että pian myös minun alani työntekijät vaihdetaan robotteihin ja myös minä pääsen kortistoon, joten silloin hän voi nauraa minulle, kun olen niin ollut onnellinen työstäni, jonka menetän roboteille. En kuitenkaan osaa huolestua moisesta, on kuitenkin aloja, joita ei voida kokonaan robotisoida, se ei ole millään tavoin mahdollista. Robotit ovat kyllä hyviä apuvälineitä mutta ihmistä ne eivät kykene kokonaan syrjäyttämään. Oli se sitten naivi ajatus tai ei, mutta näkee nytkin sen, miten tärkeä se ihmisen kohtaaminen on.

Toisin sanoen, jatkan onnellisena työssäni, joka tekee minut onnelliseksi.