Saako omasta työstä tykätä? Vai pitääkö työ olla sellainen, että sitä vain suorittaa? Onko ok, että harrastuksesta tulee työ, joka voimaannuttaa? Näitä asioita jäin pohtimaan erään keskustelun jälkeen. Elämmekö tällä hetkellä sellaisessa maailmassa, missä pitää koko ajan huomioida se, että muilla ei välttämättä ole hyvä ja minun pitää näin ollen salata se, että rakastan työtäni. Ei ole hyvä, että puhun siitä miten onnellinen olen työssäni ja miten paljon tykkään tehdä tätä työtä. Miten paljon näin vaivaa saavuttaakseni tämän työn mikä minulla nyt on, minun unelmatyöni.

Saako omasta työstä tykätä?

Uudelleen kouluttauduin, jätin tekstiili -ja vaateteollisuuden viitan kauniisti viikattuna tuolille ja avasin nuoriso -ja vapaa-ajanohjaajan oven astuakseni siitä sisään. Valmistuin etuajassa ja sen jälkeen monen vaiheen jälkeen, monen vaikean tapahtuman jälkeen, koronan ja kaiken muun negatiivisen tullessa vastaan, minulle tarjoutui mahtava mahdollisuus hakea töihin nuorisotilalle, jossa pääpaino on kädentaidoissa. Ja vaikka haastattelu ei mennyt kovin hyvin, niin paikka oli minun. Pääsin tekemään työtä, jossa voin yhdistää niin nuorisotyön kuin vanhan ammattini vaatetusalan puolelta. Pääsin tekemään sitä mitä harrastan muutoinkin ja samalla tekemään nuorisotyötä, joka on minulle rakasta.

Kun kerron tarinani, niin minulle sanotaan, etten saa kertoa siitä, että tämä on unelmatyö, työ joka voimaannuttaa, jossa rakastan olla. Miksikö? Koska on niitä ihmisiä olemassa, jotka eivät voi hyvin omassa työssään, joiden työyhteisö on huono, on kiusaamista yms. Onko se minun vastuulla? Onko se niin? Enkö minä siis voi nauttia työstäni koska joku muu ei voi? Se on minulle aika suuri vastuu, jos kannan niiden muiden murheellista tarinaa harteillani. Minun kuitenkin kuuluu kantaa vain omat harteillani, sekä omien lasteni. Ei muiden.

Piilota onnesi

Valtavasti näkyy sitä, että ne jotka puhuu omista voitoistaan elämässä halutaan saada tavalla tai toisella maanrakoon ja pian. Ruma käytös muita kohtaan varsinkin somessa on nostanut päätään rajusti ja kiusaaminen on arkipäivää. Samaan aikaan huudetaan koulukiusaamista vastaan ja toisella kädellä haukutaan niitä, joiden elämässä tapahtuu hyviä asioita. Onko se koronan tuomaa pahaa vai onko se ollut jo valmiina olemassa?

Minua muutama aika sitten varoitettiin, että pian myös minun alani työntekijät vaihdetaan robotteihin ja myös minä pääsen kortistoon, joten silloin hän voi nauraa minulle, kun olen niin ollut onnellinen työstäni, jonka menetän roboteille. En kuitenkaan osaa huolestua moisesta, on kuitenkin aloja, joita ei voida kokonaan robotisoida, se ei ole millään tavoin mahdollista. Robotit ovat kyllä hyviä apuvälineitä mutta ihmistä ne eivät kykene kokonaan syrjäyttämään. Oli se sitten naivi ajatus tai ei, mutta näkee nytkin sen, miten tärkeä se ihmisen kohtaaminen on.

Toisin sanoen, jatkan onnellisena työssäni, joka tekee minut onnelliseksi.

Kyllä, totta se on. Mulla on blogijumi,ärsyttävä jumi tuli kylään, eikä meinaa millään lähteä. Tosin homma on niin, että se jumi ilmestyi tasan silloin kun oma tietokoneeni hajosi, sitä ei olla vieläkään saatu kuntoon. Kone toimii kyllä muuten mutta siitä on kadonnut verkkosovitin. Ohjeiden mukaan on koitettu herätellä sitä ja aluksi saatiinkin se esiin hetkeksi ja nyt sitä ei löydy taas ollenkaan. Joten nyt odotetaan tästä kaikesta papereita, että voidaan laittaa vakuutukseen. Nähtävästi uusi kone hankittava TAAS!

Viikonloppu on siis mennyt täysin kotosalla, on taisteltu tietokoneen kanssa ja ommeltu ja laitettu pihaa. Siinä ne tärkeimmät. Nukuttua on tullut todella huonosti ja järkyttävät allergiakohtauksetkin iski vasten kasvoja. Eli sellainen kiva viikonloppu takana.En ole katkera, mutta kuitenkin… Lepo olisi ollut kiva mutta unihemmokin jätti tulematta ja unet ovat olleet super levottomat. Että kivaa viikkoa minulle vaan hei.

Mulla on blogijumi

Blogijumin lisäksi uskon, että minua vaivaa kuvausjumi. Voitteko arvata miksi? Noh, tässä on nyt pidempään oltu ilman kameroita kun molemmat hajosi…Juu, voitteko kuvitella, että tämäkin vielä. Huoh, tosin tämä on jo pidemmältä ajalta tämä juttu. Toisen kameran objekti on mennyt rikki ja toinen alkaa vedellä muuten vain viimeisiään. Pitää viedä huoltoon, jos se siitä tokenisi. Mene ja tiedä. Puhelimella siis on tullut paljonkin kuvattua sitten. Se taas ei ole mun juttu ollenkaan.

Eli kun ei ole kunnon kameraa, niin kuvaaminen ei ole inostanut. Onneksi jotain räpsyjä tulee välillä laitettua Instaan, mutta harvoin sinnekään. Tää akka on siis jumissa kokonaan. Onneksi ompelukone toimii, tai tämä varakone. Pääkone on vieläkin hallin lattialla odottamassa konesairaalaan pääsyä. Miten voikaan kaikki laitteet olla nyt samaan aikaan kaput? Tää on joku karma juttu, ekös vaan? Mutta en tietääkseni ole tehnyt mitään tyhmää kenellekkään mistä pitäisi näin maksaa…

Mitä odotan ensi viikolta?

En kuulkaas yhtikäs mitään. Vähän tuntuu sille, että mitään ei kannata odottaa eikä suunnitella kun kuitenkin käy niin, että kaikki heittää härän pyllyä. Joo, olen nyt tosi positiivinen, kas kun ei posetiivari. Ehkä se aurinko suostuu tähän risukasaan vähän edes paistamaan vielä? Jaa, että tuli tästä postauksesta tämmöinen valivali ja pulipuli juttu. Ehkä välillä on hyvä päästää se paha ulos, että hyvä pääsee vuorostaan sisään, vai mitä? Ja nyt kun tämä teksti loppuu pitää alkaa miettiä, että mitä ihmeen kuvia sitä laittaisi kuvittamaan tätä valitusta. Hirviökuvat olis hyviä tähän. Muttei niitä ole mulla.

Muksaa iltaa kaikille!

Seuraa minua: Instagram, Facebook, Bloglovin, Blogit.fi

VillaNanna SecondHand