Peilikuvia
4
Peilikuvia on vaikea ottaa, enkä ole niiden ottamista oppinut näiden vuosien aikana, vaikka miten olen opetellut. Koko ajan otan peilin kautta kuvia, kun yritän esitellä päivän asujani. Mutta harva niistä sitten lopulta päätyy yhtään mihinkään. Minun kohdallani peilikuvat eivät toimi mitenkään päin. Ei mitenkään.
Peilikuvia
Jos ihan totta puhutaan, en oikein ole koskaan edes ymmärtänyt näiden kuvien päälle. Ongelma minulla on kuitenkin se, ettei minulla arjessa ole enää ketään, joka kuvaisi asujani samalla tavalla kuin ennen. Ei ole autoa, jolla minua kuljettaa töihin ja kotiin. Ei miehellä ole sellaiseen aikaakaan, kun hän käy myös töissä ja aivan eri aikaan kuin minä. En minä halua työpaikalle ennen kahdeksaa, jos päivä alkaa vasta kello 13.00. Joten pakko jotenkin pärjätä omin voimin näiden kuvien kanssa.
Paras apuväline on tripod, valitettavasti sekin useasti unohtuu kotiin. Eli, mikään järkevä ratkaisu ei siis onnistu meikäläiseltä ja on pakko valittaa siitä tänne ihan estottomasti. Kolmas vaihtoehto on olla ottamatta kuvia ja pitää some hiljaisena. Sitä lähinnä teenkin. Ihan jo siitä syystä, että nämä peilikuvat eivät minun kohdalla toimi mitenkään. Toki välillä niiden kanssa leikin, mutta koska en niistä pidä, niin ne eivät myöskään juurikaan mihinkään julkaisuun pääse. Paitsi nyt.
Irvistys pelastaa jo jotakin.
Hyvin se takki näkyy juu.
Kuvaaminen on hankalaa
Nykyään tuntuu, että kuvaaminen on todella hankalaa puuhaa. Ennen oli paljon helpompaa, kun se kuvaaja kulki aina mukana joka paikkaan. Nykyään ei niinkään. Ja mukaan on tullut myös unohtelu, lähdetään johonkin ja päätetään, että nyt otetaan kuvia siitä ja tästä. Hmmm, miten käykään? Kotona huomaan, että ai hemmetti, ne kuvat jäi ottamatta. Ja sitten tulee harmi kun olisi ollut kiva esitellä kiva asu täälläkin. Joko itse tehtyä tai sitten vaatekaappipäiväkirjan sivuna.
On vielä yksi juttu ja se on se, että en edes pidä kuvattavana olemisesta. En ollenkaan. En välttämättä haluaisi ollenkaan sitä hommaa. Olisi paljon kivempi kuvata muita kuin itseään. Mutta, koska teen lähes yksinomaan itselleni, niin niitä ei kauheasti kuvata muiden päällä. Joten on vain kärsittävä tästä tilanteesta. Ei auta kuulkaa mikään. Sopeudu tai lopeta. Näin se menee.
Pökkelönä on hyvä olla.
Hauskaa lauantaita!
Seuraa minua:
Mies on nukkunut vuoden sohvalla
Mies on nukkunut vuoden sohvalla, eikä tähän liity mitään dramatiikkaa. Hän kaipaa meidän yhteiseen sänkyyn, mutta joutuu nyt vain nukkumaan sohvalla. Syy ei ole hänen eikä minun, eikä myöskään meidän lapsen. Vaan ihan muusta syystä ja nyt kerron siitä täällä ja siitä miten se vaikuttaa meidän parisuhteeseen.
Mies on nukkunut vuoden sohvalla
Muutimme runsas vuosi sitten Helsingin Manhattanille, monesta syystä. Koska halusimme olla lähempänä kaupunkia, kaikki kävelymatkan päässä. Halusimme siirtää pojan toiseen kouluun, joka antaisi hänelle enemmän mahdollisuuksia ja tietenkin meidän koiravanhuksen vuoksi. Nuppu ei siis enää oikein jaksanut rappuja kulkea ylös ja alas. Ei viihtynyt pihalla ja vaikka luonnossa on koirilla kiva temmeltää, se alkoi olla Nupulle hiukan liian pelottavaa. Kun käytiin täällä välillä kävelyllä koirien kanssa, huomattiin, että molemmat koirat tykkäsi alueesta ja me tietenkin myös. Joten kun sopiva asunto ilmaantui eteen, niin muutimme kuukauden varoajalla tänne.
Miten tämä muutto liittyy nyt tähän, että mies joutuu nukkumaan sohvalla? Minäpä kerron. Aika pian muuton jälkeen huomattiin, ettei Nuppu jaksa hypätä enää sängylle ja muutenkin dementia alkoi vaivata koiraa enemmän. Illat ovat Nupulle levotonta aikaa ja vähän pelottavaa. Nuppu on tehnyt oman pesän olohuoneeseen ja viihtyy siellä, mutta pelkää olla yksin. Joten mieheni nukkuu koiran kanssa olohuoneessa. Vähän niinkuin minä nukuin aikanaan Nupun kanssa eteisessä kun oli vauva. Minä tosin nukuin lattialla, mies saa nukkua sohvalla.
Miten tämä on vaikuttanut parisuhteeseen?
Todellisuudessa ei mitenkään. Tosin mies kaipaa kovasti viereeni nukkumaan. Itse nautin taas kovasti siitä, ettei kukaan ole vieressä. Tai noh, nukkuu Söpö vieressä, välillä ihan kiinni. Eli elämme koirien keskellä tässä. Söpö tosin on aina nukkunut minun vieressä, vauvasta asti. Miksi annamme tämän kaiken tapahtua? Koska se on helpompaa näin. Nuppu saa tuntea turvallisuutta kun isäntä on heti vieressä jos häntä tarvitaan ja huutoa tulee siten vähemmän. Ajattelemme siis myös naapureita yöaikaan. Dementoitunut koira kun saattaa huudella aika pitkään, jos siihen ei reagoi. Me ihmiset myös tiedämme, ettei tämä aika kestä pitkään enää, joten teemme vanhuksen elämästä mahdollisismman helppoa ja hyvää.
Nuppu on nyt 17 -vuotias ja yritämme helpottaa hänen loppumatkaansa mahdollisimman paljon. Toistaiseksi ei ole kipuja, eikä muita lääkkeitä kuin silmätipat. Sydän toki vuotaa, mutta ei ole vielä aiheuttanut sen enempää vaivaa. Ehkä tilanne tästä muuttuu vielä. Koira on reipas ja iloinen, puolikuuro mummeli. Nuppu on unohtanut täysin, että on minulle vihainen ja on ihanaa miten Nuppu juoksee moikkaamaan minuakin jo kun tulen kotiin. Nuppu on ollut siis siitä asti kiukkuinen minulle, kun Söpö tuli taloon. Mutta on unohtanut koko homman. Näillä mennään ja katsotaan mitä huominen tuo tullessaan.
Mukavaa itsenäisyyspäivää!
Seuraa minua: