Peiliselfiet, tuo ikuinen kompastus
0
On olemassa yksi kuvauksen laji, joka saa minut edelleen miettimään, miksi ihmeessä ryhdyn siihen ja joka kummittelee nytkin piilotettuna tähän kappaleeseen: Peiliselfiet, tuo ikuinen kompastus. En ole koskaan ollut erityisen taitava kameran kanssa, ja peilin kautta kuvaaminen tuntuu siltä kuin yrittäisi kirjoittaa nimensä vasemmalla kädellä silmät kiinni ja lattia keikkuen. Silti, jostain ihmisen sisäisestä pakosta, ehkä lajin jatkumisen kannalta tarpeellisesta omakuvavaistosta näitä tulee räpsittyä enemmän kuin kehtaan myöntää.
Peiliselfiet, tuo ikuinen kompastus
Miksi peiliselfiet ovat meille niin tärkeitä… ja yhtä aikaa turhauttavia? Peiliselfieissä on jotain perin juurevaa ja samalla raivostuttavan vaikeaa. Ne ovat visuaalinen versio siitä, kun yrität lähteä ovesta ulos kahvikuppi kädessä ja takki jää ovenkahvaan: yrität tehdä jotain yksinkertaista, mutta universumi päättää antaa pikku tönäisyn.
Olen yrittänyt hallita kulmia, valoa ja ilmeitä. Lopputuloksena olen useimmiten saanut vain kuvan, jossa näytän siltä kuin olisin eksynyt Ikean peiliosastolle ja yrittänyt ottaa passikuvaa väärään aikaan. Ja silti niitä syntyy. Ehkä juuri siksi, että haasteessa on omanlaisensa vetovoima: jos onnistun edes kerran, maailma tuntuu hetken järjestyksessä olevalta.
Kuinka peiliselfie (muka) otetaan oikein?
Ohjeet ovat kaikkialla: “Pidä peili puhtaana”, “Tarkista tausta”, “Käännä vartaloa hieman”, “Älä pidä puhelinta keskellä naamaa”. Kuulostaa kauniilta paperilla, mutta käytännössä muistuttaa koreografiaa, jonka joku keksi juostessaan alamäkeen sukkasillaan.
- Peili on aina likainen juuri silloin, kun et jaksa pestä sitä.
- Taustalla on pyykkikori, joka ei ollut siinä vielä aamulla.
- Valo tulee väärästä suunnasta, ja näytät joko vahapalalta tai savustetulta.
- Puhelin on tietenkin keskellä naamaa, koska missä muussakaan käsi lepää luonnollisesti?
Toisin sanoen: ammattilaisten vinkit ovat oikein hyviä, mutta todellisessa elämässä peiliselfiet syntyvät kaaoksen reunalla ja juuri siksi ne ovat niin inhimillisiä.
Miksi peiliselfie nostaa tunteita?
Peiliselfie on julma peili (kirjaimellisesti). Se kertoo sinulle kaiken, mitä et ehkä halua nähdä: oma asento, ilme, todellinen pituus, takana roikkuva viisi vuotta vanha kylpytakki… Ja silti jokin sisäinen ääni sanoo, että olisi hyvä saada yksi kuva päivän asusta ihan vaan nopeasti.
No, nopeasti muuttuu helposti kahdeksaksi minuutiksi, kolmeksikymmeneksi kuvaksi ja yhdeksi kysymykseksi: “Miksi näytän tältä?” Peiliselfie on pieni identiteettishokki, jonka jokainen meistä kohtaa omalla tavallaan.
Entä jos peiliselfie onkin… vapauttava?
Tässä tulee provosoiva ajatus: ehkä peiliselfiet ovat hyviä juuri siksi, että ne eivät ole täydellisiä. Ehkä niissä näkyy se todellinen, epäsymmetrinen, hieman laahaava arki. Ehkä ne ovat valokuvien vastine sisäiselle irvistelylle, lyhyt hetki, jolloin ei jaksa teeskennellä olevansa slick ja viimeistelty.
Ja kun siihen suhtautuu itseironisesti, peli muuttuu. Yhtäkkiä se hölmö peiliselfie ei olekaan virhe, vaan dokumentti siitä, että olet elossa, vähän väsynyt, vähän tyytyväinen, vähän kummallinen. Ihminen, siis.
kyllä, minä otan niitä jatkossakin
Vaikka tunnen itseni puoliksi sirkustirehtööriksi joka kerta kun yritän saada kuvan, tiedän, että seuraavakin peiliselfie tulee. Se on pieni taistelu omaa itsekritiikkiä vastaan ja hiljainen nyökkäys sille, että elämä on joskus epämääräistä mutta ihan hauskaa. Ja jos kuva epäonnistuu? Ei se haittaa. Aina voi yrittää uudelleen tai olla yrittämättä ja nauraa itselleen. Molemmat toimivat. Peiliselfiet ovat kompastus, mutta ehkä juuri siksi niissä on jotain lohdullisen rehellistä.
Mukavaa päivää kaikille!
Seuraa minua:
Talvikävelyn hiljainen sydäntarina
Marraskuun viimeinen päivä avautui pehmeänä, vähän kuin hiljainen lupaus siitä, että juuri tänään olisi hyvä kuunnella itseään. Tästä alkaa talvikävelyn hiljainen sydäntarina. Päälläni oli kokonainen kudelma tarinoita: itse ommeltu hame Kierrätyskeskuksen materiaalitukusta, UFFista löydetty käsintehty neuletakki sekä vuosia sitten ommellusta takista tuunattu talvikaveri. Jalkoihin puin rakkaat nilkkurini, jotka löysin aikanaan Maunulan ostarilla sijainneesta Fidasta. Tässä on kertomus päivästä, joka jäi iholle kuin lämmin valo.
Talvikävelyn hiljainen sydäntarina
Synttärikuun hiljainen loppunäytös
Marraskuun viimeinen aamu ei näyttänyt kiireiseltä. Se ei myöskään vaatinut mitään. Se vain lepäsi siinä, talven kynnyksellä, vähän kuin kaupunki olisi vetänyt paksun huovan ylleen ja pyytänyt meitä kulkemaan hiljaa. Olin hereillä aikaisin ja tunsin, että synttärikuuni viimeinen päivä ansaitsi pienen rituaalin, sellaisen, jossa pukeutuminen on osa tarinankerrontaa.
Päivän asu, kuin pieni kudottu muistelma
Valitsin hameen, jonka olin ommellut Kierrätyskeskuksen materiaalitukun aarteesta. Sen ruutukangas hengitti menneiden vuosien kotien lämpöä, ja helma liikkui askelissa kuin vanha kirjoitus, joka on vihdoin saanut uuden lukijan.
Neule oli UFFin Fredrikinkadun myymälästä löytynyt käsintehty aarre, ehkä jonkun lukuisista Novita-lehden malleista tai tekijänsä omasta inspiraatiosta syntynyt. Sitä oli mahdoton pukea ilman että ajatteli tekijänsä käsiä ja kärsivällistä rytmiä.
Takki oli tuunattu vuosia sitten omasta vanhasta tekeleestäni, ja sekin kantoi oman historiansa: korjaukset, uudelleen muotoilut, ideat ja unohtuneet ideat. Jalkoihini sujautin nilkkurit, jotka olin löytänyt Maunulan ostareilla sijainneesta Fidasta, sellaiset, joiden nahka on omaksunut jokaisen vuoden, kadun ja askeleen.
Kaupunki sateessa, kuin pehmeä taustamelodia
Lähdimme kävelemään keskustaan. Helsinki oli märkä, mutta lempeä. Sade ei vaatinut huomiota, se vain ripotteli pieniä, valoa imeviä helmiä kaduille. Autojen humina oli matala, rakennusten pinnat elivät hiljaista kaikujaan. Katsoin ikkunoihin enemmän heijastusten takia kuin ostamisen. Niissä näkyi tarinallinen kokonaisuus: hame, joka oli minun, neule, joka oli jonkun muun, kengät, jotka olivat kulkeneet kanssani pitkään. Jokainen osa asua kertoi eri polusta, mutta yhdessä ne tuntuivat juuri oikeilta.
Kluuvin Olivia odotti. Ovi avautui ja sisään tulvahti lämpö, valkosipulin lupaus ja pehmeä puheensorina. Saimme pöydän ikkunan äärestä, ja siinä huoneen suojassa aika tuntui taipuvan hieman. Ruoka maistui tavallista syvemmälle, ehkä siksi, että se syötiin osana päivää, joka oli kuin rauhallinen juhla. Juttelimme kuluneesta vuodesta, sen sävyistä, valon ja varjon vaihdosta. Ja vaikka vuosi oli paikoin ollut raskas, sen lomasta löytyi myös uudenlaista lämpöä. Sellaista, joka syntyy, kun alkaa ymmärtää itseään paremmin.
Paluumatka valojen ja veden välissä
Kun lähdimme takaisin, ilta oli jo sinertävä. Kaupungin märät kadut heijastivat katuvalojen kullanhohtoa, joka näytti kuin se olisi yrittänyt kertoa jotain salaista. Askeleeni olivat kevyitä. Hameen helma jatkoi omaa, huojuvaa tarinaansa ja nilkkurit koputtivat tasaista rytmiään märälle kivelle. Tuntui, että juuri tällaiset hetket muodostavat sen arjen ytimen, joka jää mieleen, ei suurilla teoilla, vaan hiljaisella olemisella.
Takki suojasi viimalta, neule kantoi tekijänsä lämpöä, kengät varmoina askeleina muistuttivat yhteisestä matkasta. Ja keskellä kaikkea oli päivä, joka ei esittänyt itseään, mutta jäi silti talteen.
Jälkikäteen ajatellen juuri tällaiset päivät kannattelevat vuodenaikojen yli. Ne eivät pyydä huomiota eivätkä tarvitse suurta otsikkoa. Ne vain asettuvat muistiin hiljaa, kuin pieni valonsäie hameen kankaan poimuun tai villalangassa kulkevaan solmuun. Ja ehkä juuri siksi ne kantavat mukanaan enemmän kuin osaa odottaa, muistutuksen siitä, että elämä rakentuu paitsi harvoista juhlista, myös niistä pienistä hetkistä, jotka löytävät meidät silloin kun kuljemme avoimin silmin.
Tämä päivä teki juuri niin.
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: