Jipii, se menee mun päälle!
8
Siis oikeasti, jipii! Tunika, joka minulla on ollut kaapissa muutaman vuoden menee meikäläisen päälle vihdoinkin. Tämä tunika kuuluu niihin minun koronavaatteisiin, joista kerroin viime kesänä. Silloin vaate meni päälle, mutta oli hivenen liian kireä etumuksesta. Mitä on tapahtunut, että se menee päälle? Voit lukea lisää koronavaatteista alla olevasta linkistä.
Jipii, se menee mun päälle!
Käytännössä siis en ole laihtunut grammaakaan, mutta kropan malli on muuttunut sen verran, että tunika menee päälle. Tunikan hankin siis koronakeväänä 2020 ja silloin kun sain tunikan kotiin, sain ison palan kurkkuun ja piilotin tunikan kaapinperukoille. Otin paidan esille tuossa viime kesäkuussa, kun ajattelin, että nyt se tulee käyttöön. Eipä se sitten enää mennyt päälle. Oikeastaan mitkään sen aikaiset vaatteet eivät menneet päälle. Vaikka en ollut lihonnut yhtään.
Sain kesäkuussa ensimmäisen koronarokotuksen ja kilpirauhasarvot heitti härän pyllyä. Silloin huomasin, miten turvoksissa olin. Tämä oli se syy miksi vaatteet eivät enää menneet päälle. Syksyn toisesta rokotuksesta päädyin päivystykseen, siitä huolimatta otin jälleen rokotuksen viime perjantaina ja nyt minulla on ihottumaa. Eli taidan tällä kolmannella päästä helpommalla. Hieman myös tunnen, että turvotusta on tullut jälleen, mutta ei niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla.
Olen siis niin tyytyväinen, että pikku hiljaa alkaa kroppa palautua (toivottavasti) ja voin käyttää vaatteita, joita on hankittu koronakeväänä. En halua heittää niitä hukkaan. Se ei sovi meikäläisen ajatusmaailmaan. Varsinkaan kun tämä tunika on niin ihana monin tavoin. Ja kun olen ostanut sen hätäpäissäni uutena, kun kirpparit olivat kiinni. Mutta tuosta ajasta enemmän tuossa ylempänä olevassa linkissä.
Miksi en anna tunikaa pois?
Olen välillä harkinnut, että luopuisin kaikista koronavaatteistani, jotka ostin koronakeväänä, mutta sekään sitten oikein sovi ajatusmaailmaani. Sillä meillä käytetään loppuun se mitä hankitaan. En näe nimittäin sitäkään kovin kestävänä ratkaisuna, että ostan kaappiin ja muutaman käytön jälkeen laitan vaatteen kiertoon. Vaikka miten ostaisin kirppareilta. Toki olen joutunut muutamia laittamaan kiertoon eri syistä, varsinkin pojan vaatteita. Mutta muutoin en kovin heppoisin perustein kerää vaatteita säkkiin ja kiikuta kierrätykseen. Tästä syystä tunika on ja pysyy käytössäni.
Olenkin nyt siis todella iloinen, että pystyn ottamaan tunikan käyttööni ja pitämään huolta siitä, että tunika tulee osaksi pukeutumistani. Siitä on tullut osa työvaatteitani ja arkeani. Katson sen olevan tärkeää, sillä näin se huono fiilis ostoksesta hivenen hälvenee. Tätä se voi korona teettää…
Mukavaa iltaa kaikille!
Seuraa minua:
Helmikuun monivaiheinen alku
Helmikuun alku ei mennyt kovin hyvin. Mitä ihmettä on tapahtunut? Miksi minä olen ollut hiukan huono kirjoittamaan minnekään mitään. Kirjoitinkin jo, ettei viime viikonloppu mennyt kauhean hyvin, mutta jätin kertomatta jotakin, joka todella sekoitti koko tämän viikon. Eikä vain minua, vaan monia muita myös. Haluan siis kertoa teille, miksi olen allapäin ja miksi kirjoita tällaisen viikon tapahtumista kertovan postauksen, jollaista yleensä en kirjoita. Voit lukea hankalasta lauantaista täältä.
Helmikuun monivaiheinen alku
Kun aloitin työssäni vuonna 2016 tuntsarina, aloitti yksi työntekijä kaupungilla, minun kotitilallani, jonne tein lähes pelkästään tunteja, tein myös jalkautuvaa tyttötyötä samaan tilaan. Monen mutkan kautta minut lopulta vakinaistettiin kyseiseen tilaan. Koska tämä oli se paikka jossa viihdyin, oli niin ihanat työkaveritkin, varsinkin tämä yksi työkaveri. Viime viikolla sitten tuli suru uutinen, että tämä mahtava tyyppi on menehtynyt. Tämä nuori, elämä edessä oleva upea ihminen. Suru vei ajatukset kokonaan muualle, olen keskittynyt tekemään vain sen työn mikä pitää tehdä. Muutoin olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut miettiä mitä kirjoittaisin, mitä postaisin Instaan.
Tämän ihmisen kuolema on jälleen herätellyt ja ravistellut minua, että elämä on hyvin hauras. Se voi päättyä hyvinkin nopeasti. Elämän kuuluisi mennä niin, että vanhemmat kuolee ensin, ei niin, että nuoret menehtyy ja jättävät taakseen suuren tyhjän aukon. Minulle jäi vain muistot hassutteluista, naurusta ja vakavista keskusteluista. Hän ei ollut ihminen, joka jäisi paikalleen vaan hänellä oli monta rautaa tulessa ja valtava määrä suunnitelmia. Nuoret tykkäsi hänestä ja tietenkin me työkaverit. Työyhteisö, varsinkin me, jotka olemme hänen kanssa töitä tehneet olemme tilassa, missä on vaikea ymmärtää tapahtunutta.
Emme viettäneet hääpäivää
Meillä oli tällä viikolla myös hääpäivä, 16 hääpäivä, mutta sen juhlistaminen siirtyy, koska en jaksa juhlia sitä nyt. Mieheni onneksi antaa minulle tämän mahdollisuuden, vaikka hänelle hääpäivän vietto on tärkeää. Ensi kuussa toivottavasti minunkin fiilis on jo vähän toinen ja olen toipunut järkytyksestä sekä surusta vähäsen. Tokihan minä kovin odotankin hääpäiväämme, vaikka nyt ei sitä vietetäkään.
Muuten viikko on mennyt aika sumussa, röntgenissä käyntiä, lääkärille soittelua, olen uppoutunut työhön kokonaan. Huonosti saanut kotona mitään tehtyä, töiden jälkeen lähes heti vain nukkumaan. Käsityötkin odottavat kiltisti pinossa. Kerran otin sukan esille kun ajattelin, että nyt neulon edes tuon yhden sukan valmiiksi, mutta siihen se sukka jäi viereeni. Yritän löytää kirjoittamisen ilon, joka on nyt kadonnut jonnekkin.
Toivotan rakkaalle työkaverille hyvää taivasmatkaa!
Seuraa minua:
LUE MYÖS: